Suomi   |English   |Svenska

Kun silmiin katsotaan

Kaikissa maailman sivilisaatiossa lienee tunnettu jokin versio sananlaskusta, jossa vaaditaan astumista toisen kenkiin. Ilman että asetumme toisen asemaan, emme voi tietää miltä tästä tuntuu.
Kysymys on kuitenkin paljon suuremmasta asiasta kuin yhden ihmisen empatiasta toista kohtaan.
Kyse on kansojen välisestä ystävyydestä ja maailmanrauhasta. En liioittele.

Jos ihmiskunnan kyynikot saisivat päättää, sodat olivat vääjäämättömiä ja niitä pidettäisiin luonnollisena osana ihmiskunnan hyvääkin kehityskulkua.
Brittiläinen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover ei alistunut näin helppoon mutta julmaan tulkintaan. Osallistuttuaan filosofiryhmän kanssa Auschwitzin kiertokäyntiin, hän päätti ottaa ohjenuorakseen “ei koskaan enää” -sloganin, ja tästä hän kirjoitti kirjan Ihmisyys (suom. Petri Stenman, Like 2003).
Glover alkoi miettiä miten sodat ja kansanmurhat olisivat ehkäistävissä. Voi kuulostaa oudolta, että siksi hänen oli ensin mietittävä 1900-luvun pahimpia kriisejä kuten Stalinin, Maon ja Pol Potin aiheuttamia kansanmurhia, Ruandan ja Jugoslavian teurastuksia ja Vietnamin sotaa.
Vielä oudompana voitte pitää sitä, kun kerron hänen alkaneen nähdä valoa tunnelin päässä analysoidessaan “pimeyden ydintä” eli holokaustia. Glover mietti esimerkiksi mitä Wanseen huvilalla tapahtui, kun ihmiskunnan suurimmat hirviöt keksivät “juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun”. Ja miten moinen tehdasmainen joukkotuho oli mahdollinen. Miten miljoonia ihmisiä tappanut leirijärjestelmä toimi kuin hyvin rasvattu kone.
Hän oivalsi, että kiinnostavinta ei ollutkaan pohtia pelkästään sitä minkälaisia nämä tuhoajat tai heitä totelleet byrokraatit ovat olleet, mehän tiedämme heistä jo paljon. Ei ole yhtäkään natsijohtajaa, jonka sielunelämää ei olisi viimeistään Nürnbergin oikeudenkäynnin aikoihin analysoitu – yleensä vielä todeten, että siviilissä hän saattoi olla ihan mukava mies, kiltti lapsilleen ja lapsenlapsilleen, mutta tämän holokaustin hän toteutti tunnollisesti ja aina käskyjä totellen.
Kiinnostavampaa on pohtia minkälaisia olivat ne pelottomat, jotka tekivät vastarintaa eivätkä menneetkään mukaan joukkomurhiin.

* * * * *

Gloverille keskeisin käsite on juuri ‘ihmisyys’. Toiselta ei saa riistää hänen arvokkuuttaan – niin kuin kiduttajat usein tekevät vangeilleen. Kaikkialla maailmassa. Tänäänkin. Riisuvat alastomiksi tai kertovat vitsejä kidutuslaitteista.
Toista pitää pystyä katsomaan silmiin – toisin kuin teloittaja teloitettavaa. Glover kertoo kuinka juutalaiset olivat haisevia ryysyläisiä matkalla keskitysleirille, ja kuitenkin henkensä uhallakin joku joskus pysähtyi auttamaan nimittäen asiallisesti autettaviaan “rouvaksi” ja “herraksi” perisaksalaiseen tyyliin, ilman ironian häivää. Ääritapauksissa joku pelasti vangitun hengen joutuen itse teloitettavaksi. Tällainen auttaja on ihminen, jolla on korkea moraali-identiteetti, määrittelee Glover. Hänestä ei tulisi keskitysleirin vartijaa.
Toisessa pitää nähdä samankaltaisuuksia itsensä kanssa, sanoo Glover. Ja jos pystyy katsomaan silmiin, yhtäläisyyden saattaa löytää. Etäännyttämällä kohde muokataan viholliseksi, siksi vangit eivät juuri koskaan saa katsoa vartijoitaan silmiin. Vangilta otetaan usein pois jopa oma nimi. Hän on vain numero.
Natsien tapa puhua keskitysleirien urheista “kuljetuksina”, “materiaalina” tai “juutalaiskysymyksenä” oli käsitteellistä etäännyttämistä. Samoin Neuvostoliitossa kuolemanleireille lähetetyt usein mielivaltaisesti valitut uhrit, jopa pienet lapset, muutettiin “kansanvihollisiksi”. Kun he eivät enää ole ‘meitä’, silloin meidän en tarvitse kohdella heitä kuin kaltaisiamme.
Annetaan Gloverin puhua: ”Hirmuteot ovat helpompia jos inhimillisiä reaktioita heikennetään. … Voidaan painottaa sitä, että uhrit eivät ole meikäläisiä. Heidät luetaan tavallisesti johonkin muuhun, stigmatisoituun joukkoon. Poissulkeva luokittelu voi perustua johonkin ideologiaan. Voi olla helpompaa kohdella kaltoin sellaista, jota pitää imperialistina tai kommunistina, kuin sellaista jota pitää pelkästään ihmisenä.”

* * * * *
Kun tarkastellaan maailmaa Gloverin tapaan ja vaaditaan ihmisyyden kunnioittamista, silloin jo niin kutsuttu ‘maahanmuuttokriittisyys’ on ongelma etäännyttävyytensä takia.
Se on ongelma, vaikka maltillisemmilla nettisivuilla tai kansanedustajan puheissa se ei välttämättä ole suoranainen rikos kansanryhmää vastaan, eikä se ole ainakaan aina vihapuhetta, eikä hyvin taidokkaasti verhottuna täytä rasismin tunnusmerkkejä. ‘Maahanmuuttokriittisyys’ ei myöskään ansaitse tulla sensuroiduksi. Eikä oikeuslaitosta pidä suinkaan rasittaa loputtomilla kanteluilla.
‘Maahanmuuttokriittisyys’ toimii silti tehokkaasti. Se luo vahvasti tuntua toiseudesta ja erilaisuudesta. ‘Maahanmuuttokriittiset’ puheet yleensä painottavat kulttuurien – lähes aina väitetyn tuhoisia – yhteentörmäyksiä. ‘Maahanmuuttokritiikissä’ maahanmuuttaja pysyy maahanmuuttajana, vaikka olisi jopa syntynyt Suomessa, jos perheen syntyperä on kaukainen tai ihonväri tummempi.
Vaikkei ‘maahanmuuttokritiikki’ vielä olisi rasismia, se tasoittaa aktiivisesti tietä kohti rasismia.
Usein ‘maahanmuuttokritiikki’ antaa vieraiden kulttuurien väkivaltaisten ääriryhmien kuvaannollisesti edustaa niitäkin ihmisiä, jotka ovat juuri näitä ääriryhmiä joutuneet pakenemaan. Eli retorisesti ja irvikuvamaisesti se leimaa juuri hänet, joka on paennut synnyinmaansa hulluja kiduttajia, itsensä hulluksi kiduttajaksi. Silloin kyllä ollaan jo siirrytty kritiikistä rasismin puolelle.
Etäännytysefekti on täydellinen: Suomen poliittisesta puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolestunut kansalainen alkaa vierastaa maahanmuuttajia, ja nämä puolestaan pakenevat suomalaista ymmärtämättömyyttä omiin piireihinsä.

* * * * *

Poliittisessa nykykeskustelussa, niin netissä kuin lehdistössäkin, on usein kyse vahvasta etäännyttämisestä. Tähän ruotsalainen kirjailija Jonas Hassen Khemirikin puuttui hiljattain vaatimalla oikeusministeri Beatrice Askia vaihtamaan kanssaan paikkaa edes hetkeksi. Kun ministeri joutuisi katsomaan maailmaa Khemirin silmillä, hän huomaisi ne yhteiskunnan rakenteet, jotka Khemiri kokee vaikeina, ja Ask joutuisi vihdoinkin puuttumaan rasismikeskusteluun, eikä vain ulkopuolelta vaan sen sisäpuolelta. Sen kohteen näkökulmasta.
Ja mikä ettei Khemirikin voisi oppia jotakin. Ehkei aina ole helppoa olla ministeri.
Suomessakin meidän täytyy ymmärtää ja tunnustaa, että kriittisyyden lisäksi meillä on rankkaa rasismiakin. Ja meillä rasismin tutkijoita uhkaillaan vihamielisesti ja jopa niin paljon, etteivät nämä enää viitsi puhua tutkimuksistaan julkisesti. Tilanne on siis edennyt jopa itsesensuurin asteelle.
Etäisen asian tuomista lähelle on harrastettu taiteessa. Esimerkiksi Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (WSOY 2011) ja Aki Kaurismäen Le Havre ovat pakottaneet lukijan tai katsojan tuntemaan sympatiaa ja toivomaan päähenkilöiden parasta. Kun tarinoiden kaukainen sankari tulee lähelle inhimillisenä olentona, katsoja ei niin vaan voikaan syytää tämän niskaan solvauksia ja vaatia tätä hyppäämään ensimmäiseen paluulaivaan.
Onneksi siis meillä kaikilla on tämä sananlaskumaakareiden, taiteilijoiden ja Jonathan Gloverin antama avain loputonta kyynistymistä, riitelyä ja väkivaltaa vastaan: ihmisyys. Voimme nähdä itsemme ja muut kunnioitettavana osana jotakin samaa systeemiä, olimme sitten herroja, rouvia, neitejä tai tovereita, shakinpelaajia, kirjallisuusfriikkejä, sukeltajia, innokkaita ruoanlaittajia, taivaanrannan maalareita tai lintuharrastajia, tai Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa tai missä vaan maapallolla asuvia arvokkaita kansalaisia.
Kyllä aina jotain yhteistä löytyy, kun oikein silmiin katsotaan.

* * * * *

Iida Simes on Suomen PENin johtokunnan jäsen ja Writers in Prison -komitean Suomen osaston puheenjohtaja. Ammatiltaan hän on kirjakauppias ja toimittaja.