Suomi   |English   |Svenska

Uusi venäläinen kirjallisuus Dagestanissa

Вот скажи, земляк, – сказал один из сидящих, грузный и печальный, – сколько это будет продолжаться?
Он неопределенно взмахнул рукой в сторону.
– Что? – спросил Далгат, подавшись к его уху.
– Этот хIапур-чапур[30].
Музыка оборвалась, и в возникшей тишине слова человека прозвучали громко, как выкрик.
(“-  Kerrohan, naapuri,– sanoi yksi istuvista, lihava ja surullinen mies,– kauanko tämä vielä kestää?
– Mitä? kysyi Dalgat.
– Tämä “hiapur-chapur” *(hölynpöly).
Musiikki loppui, ja syntyneessä hiljaisuudessa hänen sanansa kuuluivat äänekkäinä kuin huuto.”)
(Alisa Ganijeva: Salam, Dalgat!)

Dagestanilaisia miehiä. Kuva: Natalia Boronat.

Dagestanilaisia miehiä. Kuva: Natalia Boronat.

Alisa Ganijeva on nuori venäläinen kirjailija, joka sai 24-vuotiaana vuoden 2009 Debut-kirjallisuuspalkinnon.

Kirjoitin “venäläinen”, mutta se ei ole koko totuus.

Alisa on kotoisin Venäjällä sijaitsevasta islaminuskoisesta Dagestanin tasavallasta ja on kansallisuudeltaan avaari. Hän on opiskellut Moskovan yliopistossa kirjallisuutta ja asuu nyt Moskovassa.

Luin hänen kirjansa, kun olin käynyt viime vuonna Dagestanissa kolme kertaa (koska pidin siitä paljon) ja kun dagestanilaiset ystäväni, runoilijat Fazir Mualim ja Vadim Keramov, olivat kutsuneet minut muutaman kerran Alisan lukuiltoihin.

Mitä tiedämme Dagestanista? Sen, mitä meille kerrotaan televisiossa: Dagestanilaiset (oikeastaan ei ole sellaista kansallisuutta, sillä Dagestanissa asuu yli 32 eri kansaa) ovat radikaaleja muslimeja, jotka haluavat, että kaikki naiset käyttäisivät hijabia ja puhuvat aina vanhempien kunnioittamisesta, vaikka heidän nuorisonsa ei kunnioita venäläisiä “kafiireja” (vääräuskoisia). Tullessaan Moskovaan, isänmaansa pääkaupunkiin, he käyttäytyvät kuin heidän kylissään on tapana – ampuvat ilosta ilmaan keskustassa, tappelevat kaikkien kanssa ja pitävät itseään ylämpänä kansana.

Alisan novelli Salam, Dalgat! ja uusi romaani Juhlavuori (Prazdnitšnaja Gora) esittävät nämä kaikki stereotyypit groteskiuteen saakka. Muinaisten perinteiden ja Neuvostoliiton menneisyyden pohjalta Alisa kuvaa uusien dagestanilaisten elämää. On nuoria, jotka intohimoisesti etsivät elämäänsä uusia sääntöjä ja moraalia uudesta Islamista, joka vaatii tyttöjä käyttämään hijabia ja pysyttelemään neitsyinä. He eivät juo alkoholia eiväkä polta ja pitävät suurimpana vihollisenaan turmeltunutta Venäjää.

Toisaalta on tavallisia dagestanilaisia, jotka ajavat “pillurallia” kalliilla autoilla – luoja tietää, millä rahoilla ostetuilla, kun työtä ei ole – ja puhuvat vankilaslangia.

Novellin päähenkilön kaapista löytyy kolme tärkeintä kirjaa: Koraanin tulkintaopas, Venäjän rikoslaki ja iskemisopas.

Alisa kuvaa hyvin taitavasti niitä vastakohtia, jotka jokainen Dagestanissa vieraileva turistikin huomaa:

Модные мусульманки в ажурных чулках и бархатных платьях ковыляли на высокой платформе по разбитому тротуару. Важные женщины на ходу обмахивали веерами бюсты.
(“Trendikkäät musliminaiset verkkosukissa ja samettimekkoissa köpöttelivät korkeilla platform-kengillään pitkin rikkinäistä jalkakäytävää. Tärkeät naiset leyhyttelivät kulkiessaan viuhkoilla rintojaan.”)

На длинном заборе, за которым тянулось многолетнее и мучительное строительство спорткомплекса, кто-то написал углем без знаков препинания: «Сестра побойся Аллаха – одень хиджаб». «Смерть врагам ислама аллагьу Акбар». Между ними радужно лепились афиши концертов и рекламы салонов красоты.
(“Pitkälle aidalle, jonka takana venyi urheiluhallin monivuotinen ja tuskallinen rakennustyö, joku oli kirjoittanut hiilellä ilman välimerkkejä: “Sisko pelkää Allahia – pukeudu hijabiin” ja “Kuolema Allahin vihollisille Allahu Akbar”. Lauseiden välissä roikkui kaikissa sateenkaaren väreissä konserttijulisteita ja kauneustudioiden mainoksia.”)

Tällainen kaksinaismoraali on yleistä kaikkialla jälkineuvostolaisella alueella. Vastaavaa löytyy Moskovastakin, mutta eri asioista.

Juhlavuoressa pääteema on itse suurin groteskius, absurdiuteen asti viedyt juorut, joista ei puhuta ääneen: Mitä tapahtuisi, jos Venäjä irrottautuisi Kaukasiasta (ei Kaukasia Venäjästä) ja rakentaisi maiden väliin suojamuurin?

Kaikkien 32 kansallisuuden nationalistit alkaisivat heti vaatia itsenäisyyttä itselleen, mutta presidentti ja kaikki ministerit ovat lähteneet maasta tai tapettu eikä ole ketään, joka voisi vastata nationalistien vaatimuksiin. Neuvostoliittoa ei enää ole, eikä lakia ja auktoriteettia. Siinä tilanteessa nousee pian uusi valta, Lähi-idästä tullut islamin suuntaus wahhabismi, joka panee toimeen omat sääntönsä: tytöt joutuvat pukeutumaan hijabiin, muuten heidät tapettaisiin kadulla varoituksetta. Keski-ikäiset Neuvostoliitossa syntyneet ateistit muuttuvat ahkeriksi muslimeiksi – jäädäkseen eloon.

Kyse on antiutopiasta, jonka lopuksi kaikki kuolevat ja joutuvat sinne, missä ei ole surua, missä aina juhlitaan häitä, tanssitaan ja lauletaan, Juhlavuoren kylään.

Alisa Ganijevan kaksi teosta, kertomus Salam, Dalgat! ja romaani Juhlavuori, nostattivat ilmestyessään paljon kiistelyä dagestanilaisten keskuudessa, vaikka pääkaupunkilaiset kriitikot pitivät niitä erittäin lahjakkaan kirjailijan työnä ja tärkeänä uutena esiintulona nykyproosassa.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: likapyykkiä ei saisi pestä julkisesti, nationalismista ja sisäisistä ongelmista ei saisi puhua ääneen. Mutta miten voimme korjata virheitä, jos niistä ei puhuta? Miten voimme taistella kasvavaa venäläistä nationalismia vastaan ja opettaa lapsia kunnioittamaan muita kansoja, jos emme tiedä, miten muut kansat elävät?

On tyypillinen neuvostoliittolainen asenne, että ongelmista ei saa kertoa, koska sitä pidetään häpeällisenä, ja ne pitäisi ratkoa omassa keskuudessa. Näin kävi Tšernobylissä, näin kävi Kursk-sukellusveneen kanssa.

Joka toinen venäläinen Moskovassa, Pietarissa ja Rostovissa luulee, että Dagestan on jossakin muualla kuin Venäjällä.

Viikoittain uutisessa kerrotaan epäillyn kaukasialaisterroristin murhasta. Joka päivä turvallisuusjoukot tekevät Dagestanissa erikoisoperaatioita terroristeja vastaan.

Kun puhumme rasismista Venäjällä, puhumme edelleenkin vain afrikkalaisiin kohdistuvasta rasismista.

Martina Larnina.

Martina Larnina.

Martina Larnina on moskovalainen tulkki ja kääntäjä. Hän oli vuosina 2010–2012 mukana rasisminvastaisessa sarjakuvaprojektissa Respect, jonka yhteydessä Larnina matkusti Dagestaniin vuonna 2012.