Suomi   |English   |Svenska

TARUJEN MATKAAJAN SATTUMAT TROPIIKISSA
eli demonikraattinen näkemys sananvapauden mahdolliseen puutteeseen

Jukka Koskelainen

Tunnustan, että maailman tapahtumat masentavat minua toisinaan. Jopa siinä määrin, etten tällä kertaa pysty kirjoittamaan mistään oikeasti olemassa olevasta valtiosta. Siksi olen päättänyt kirjoittaa kuvitteellisesta maasta ja tapahtumista, jotka sitä paitsi tapahtuivat siellä niin hurjan kauan sitten – jo päiviä, ehkä viikkoja sitten – että ne ovat jo kadonneet yleisestä muistista ja kännykköjen ruuduilta. Jos joku huomaa yhtäläisyyksiä jonkin nykyisen maan välillä, ne ovat kokonaan hänen oman päänsä tuotetta. Sanoudun itse irti kaikesta todellisuuden kuvaamisesta: jo 1960-luvulla kehitettiin teoriat, jotka vapauttavat kirjoittajan vastuusta – tekstithän kirjottavat itsensä yleisten diskursiivisten metkujen mukaan –  ja nykyään tiedämme, että kirjoittajan ja hänen ”sanomansa” yhdistäminen on vain porvarillista harhaa. Jäljellä on kuitenkin valtioita, joiden johtajat eivät tunne uusia teorioita ja siksi saattavat vetää kirjoittajan vastuuseen hänen nimensä alle kirjoittuneesta tekstistä. Siksikin on syytä vaieta sellaisista valtioista. Niinpä paljastan, että seuraavat asiat kuiski korvaani muuan demoni.

Mitä demonilla on sitten tekemistä sananvapauden kanssa? Päivänselvää: myös demonille on tasapuolisuuden nimissä annettava joskus puheenvuoro, varsinkin kun tämä demoni väittää itsepintaan puhuvansa aivan totta ja toistaa sanojaan niin taajaan, että päätin kirjata ne muistiin päästäkseni eroon. Demoni jopa yltyy kutsumaan itseään totuuden demoniksi ja se korostaa, ettei sitä tule sekoittamaa kristillisten oppien samalla nimellä kulkevaan hahmoon, vaan johonkin antiikkisempaan, daimoniin. Ja koska muistamme antiikin lähinnä jumaltarujen kokoelmana, daimoni sopii hyvin tämänkin tarun tietolähteeksi.

Tapahtui siis hyvin kauan sitten maassa, jota ei ole olemassa, että sinne saapui matkaaja – hän lienee mainitsemamme demonin läheinen tuttava – joka aikaeron, muun mielenhäiriön tai pian ilmi käyvän salaisen tehtävän takia ei tyytynyt menemään rannalle ja diskoteekkiin, joihin hän näki kaikkien muiden matkaajien – heitä ei ollut paljon – suuntaavan. Ensin hän vaihtoi rahaa virallisessa rahanvaihtopisteessä, jossa oli hallituksen tunnuksia ja iskulauseita. Sitten hän ihmetteli, miksi hampurilaiselle tuli hintaa gourmet-aterian verran. Sitten hän kuuli hotellinsa ovimiehen kuiskaavan, että pimeästi vaihdettuina euroista tai dollareista saisi moninkertaisen hinnan. Matkaaja tunsi tulleensa huijatuksi. Hän kuitenkin ymmärsi paikallista kieltä, ja kun hän avasi radion hotellissaan, hän sai kuulla että maan hallitus ei huijannut ketään. Hän avasi myös television, ja sai kuulla saman kuudelta eri televisiokanavalta. Matkaaja huomasi pian, että hallituksen puolesta puhui useita televisiokanavia ja kymmeniä radiokanavia. Koska matkaajalle oli ennen hänen matkaansa kerrottu vakaumuksen möreällä rintaäänellä, että maassa vallitsi täysi sananvapaus ja että raharikkaiden ylläpitämät kanavat panettelivat maan laillista, demokraattista, sosialistista, solidaarista, suvereenia kansanhallitusta. Hän väänteli radiota ja televisiokanavia saadakseen esiin hallitusta kritisoivia ääniä, joiden hän käsitti kuuluvan vapaan tiedonvälityksen piiriin. Niitä hän ei kuitenkaan ilmaantunut eetteriin, ja hän ajatteli syyn piilevän itsessään, sillä niin oli toinen vakaumuksen möreä rintaääni hänelle vakuuttanut ennen matkaa: että hän sai syyttää itseään, ellei ymmärtäisi, että maassa oli menossa ainutlaatuinen vallankumous, joka vihdoin viimein takaisi oikeudet vaan köyhälle enemmistölle ja jakelisi maan runsaat luonnonvarat kansalle.

Niinpä matkaaja yritti ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt. Hän näki joka puolella valtavia slummeja. Hän kysyi asiasta kadulla. Suurin osa ihmisistä vaikeni hämillään ja väisti matkaajan katsetta. Matkaaja ajatteli olevansa kovin rispaantunut pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen, ja siinä varmaankin piili syyn siihen, miksi häntä välteltiin. Viimein hänelle kuitenkin vastasi keski-ikäinen mies, jolla oli päässään punainen lippalakki, johon matkaaja ymmärsi punaisen tähden lisäksi kirjoitetun maan mineraaliyhtiön alkukirjaimet. Lippalakkimies selitti, että maan keskiluokka – onneksi jo hupeneva väestönosuus – vastusti köyhille tarkoitettuja avustusohjelmia, koska keskiluokka oli materialistinen, omahyväinen, keskinkertainen ja ilkeä entiteetti. Siis samanlainen kuin ihmiset yleensä, tokaisi matkaaja, mutta hänen sanansa eivät lainkaan ilahduttaneet lippalakkimiestä. Koska matkaaja siis oli demonin tartunnan alainen (demonin puremaan löytyy kyllä lääkkeitä, hän sai myöhemmin kuulla), hän keksi huomauttaa, että jos keskiluokka on jo taistelunsa hävinnyt eikä ilmeisesti kuulu oikeaan kansaan, niin köyhien määrä ei siksi ole voinut vähentyä. Ja eikö avustusohjelmien laajuus tarkoita juuri sitä, että köyhillä ei ole tarpeeksi hyvää työpaikkaa ja että he eivät saa tarpeeksi hyvää palkkaa, jotta voisivat ostaa itse kaiken tarvitsemansa ja heidät ei tarvitsisi – ainakaan niin monen ei tarvitsisi – turvautua avustusohjelmiin, jotka tekevät heidät vain riippuvaiseksi hallituksesta. ”Olet demoni”, huusi lippalakkimies, jolla oli siis siinä määrin terävät hoksottimet, kuten kadunmiehillä tapaa olla, että hän osui tämänkin seikan suhteen melkein oikeaan. ”Tuollaiset viemme tuomiolle. Televisiossa ei saa enää tuolla lailla herjata. Sitä ei Kommandantti sallinut eikä hänen Seuraajansa. Eläkööt he!” Matkaaja huomasi, ettei keskustelusta tullut mitään argumenttien tasolla ja käveli suosiolla tiehensä. Hän meni lähimpään baariin, jossa tilasi oluen. Hän katsoi huvittuneena pullon etikettiin kuvattua jääkarhua. Matkaaja oli ilmeisesti herättänyt viereisessä pöydässä istuvan kiharatukkaisen miehen huomion, sillä miekkonen lopetti kännykkänsä naputtelun ja ryhtyi juttusille matkaajan kanssa, sen verran harvinaisia olivat pohjoisen maan matkaajat kuulemma tässä maassa noina kaukaisina aikoina. Kiharatukkainen osoittautui olevan köyhyystutkija. Mikä onnekas sattuma! Matkaaja ajatteli saavansa päässään muhiviin kysymyksiinsä nyt saman tien pätevät vastaukset. Hän muotoili ensimmäisen niin huolellisesti kuin ikinä osasi ottaen opikseen äsken tekemästään virheestä ja omaksuen täten tasapuolisuuden nimissä lippalakkimiehen näkökulman: ”On käynyt selväksi, että televisiossa ei ole hallitusta kritisoivia ohjelmia ja radiossakin hyvin vähän. Mutta eikö tämä ole ymmärrettävää? Onhan hallituksen pääargumentti se, että köyhyys on vähentynyt, ja se on kaikkein tärkeintä. Kansa on tyytyväistä, siis oikea kansa, eivät toki keskiluokka ja muut huijarit. Eikä silloin ole oikeus ja kohtuus, että ne, jotka eivät aja köyhien asiaa, pitävät suunsa kiinni, hehän ajattelevat vain kylmästi omaa etuaan?” Kiharatukkainen köyhyystutkija tarkasteli matkaajaa hyvän tovin ja totesi sitten. ”Anteeksi. En ole tottunut siihen, että joku matkaaja kysyy tuollaista asiaa. Yleensä heidän kanssaan puhutaan rannoista, dollareista ja naisista. Misseistä, joita tämä maa tuottaa, kun se ei mineraalin lisäksi muuta tuotakaan.” Matkaaja imetteli, eikö tuo nyt ollut ilkeästi sanottu omasta maasta, kun kaikilla televisiokanavilla korostettiin isänmaallisuutta ja kehotettiin antamaan ilmi pettureita. Kiharapäinen tutkija sanoi, että köyhyys on todellakin vähentynyt. ”Mutta niin kävi myös kuudeksankymmen- ja vitsikymmenluvuilla, kun mineraalin hinta oli korkea. Itse asiassa köyhyys väheni silloin nykyistä enemmän. Matkaaja ei osannut sanoa siihen mitään, kysymys oli hänen kapasiteettiinsa ulkopuolella, sillä hänen salainen tehtävänsä oli ottaa selvää vain ja ainoastaan maan sananvapauden tilasta. Matkaaja kuitenkin tajusi, että kaikki liittyy kaikkeen, sanavapauskaan ei ole erillinen ilmiö, joka on vain joko on tai off, ja että hänen puhekumppaninsa oli perin sympaattinen mies. Ja sellaiset tuntemukset sekoittuvat vääjäämättä kaikkeen inhimilliseen toimitaan ja tietoon, vaikka ei pitäisi, koska meidän tulisi olla objektiivisia (vaikka parikin kotimaan möreää rintaääntä oli kieltänyt objektiivisuuden olemassaolon, se kun edusti lähinnä hallitsevien luokkien valtapyrkimyksiä). Niinpä hän antoi tutkijan jatkaa: ”Avustusohjelmia ei kukaan tarkista ja valvo. Kukaan ei oikeasti tiedä mikä niiden laita on. Kun joku toimittaja yrittää, häntä uhkaillaan. On totta, että toimittajia ei ole juuri vangittu, eikä heitä tosiaan ole tapettu kuin ehkä jokunen kymmen, ei siis juuri ollenkaan. Mutta sensuuri on olemassa, kuten televisiosta huomasit.” Mutta onhan lehdistö edelleen vapaa, huomautti matkaaja, joka oli päättänyt möreistä äänistä huolimatta pyrkiä objektiivisuuteen. Tutkija tarttui matkaajaa hihasta ja johdatti hänet kadulle, lähimmän lehtikioskin luo. ”Kuinka moni ihminen ostaa ja lukee lehtiä? Ei kovin moni.” Kiharapää poimi pari lehteä telineestä ja maksoi ne myyjälle. Matkaaja totesin niiden olevan ainakin halpoja jopa virallisen kurssin mukaan. ”Katsos”, totesi tutkija. ”Lehtipaperi on huonoa. Lehdissä on enää tuskin puolet siitä sivumäärästä, mitä niissä ennen oli. Nyt on sunnuntai. Ennen lehdissä oli silloin kirjallisuusliitteet ja kulttuuripalstat. Enää ei ole. Ei milloinkaan. Paperi ei riitä.” Matkaaja kohotti kulmiaan objektiivisen hämmästyneenä: ei ole paperia? Mutta nythän on menossa ennen näkemätön mineraalibuumi, eikö rahan pitäisi virrata tähän maahan sisään vuolaina koskina? Kiharapää selitti, että lehdet eivät saa tarpeeksi paperia, koska niillä ei ole dollareita, joilla ostaa sitä. ”Ja hallitus ei anna lehdille dollareita, koska se kontrolloi valuuttaa. Yksinkertaista. Siksi lehdet kutistuvat kuin pyy maailmanlopun edellä. Niissä on totta tosiaan kriittisiä artikkeleita, näinä aikoina jo epätoivoisia avunhuutojakin. Mutta lukijoita tuntuu olevan yhä vähemmän. Nettisivut ovat tietysti olemassa. Ne ovatkin sitten viimeinen toivo.” Matkaaja sulatteli kuulemaansa. Hän oli saapunut maahan ymmärtääkseen molempia osapuolia, toimiakseen paholaisen asianajajana jos niikseen tulee, mutta myös alttiina antamaan tunnustusta. Nyt hän tunsi joutuneensa vain yhden näkökannan valtaamaksi. Siksi hän hyvästeli tutkijan ja päätti antaa vielä televisiolle mahdollisuuden, jos melkein kaikki katsoivat sitä lukemisen sijaan.

Niinpä matkaaja napsautti hotellissaan päälle yhden hallituksen lukuisista kanavista. Hän näki uusintana Komandantin, siis maan jo menehtyneen päämiehen, puheita. Komandantti puhui tuntikausia. Hän kertoi elämän kadonneen Mars-planeetalta kapitalismin tuhoisan vaikutuksen takia. Hän kertoi iloitsevansa tulevasta matkastaan, joka veisi hänet ystävällismielisiin, vallankumouksellisiin, kansan aidosti hallitsemiin maihin kuten Iraniin ja Libyaan. Ja Venemaahan, jota hallitsi verraton sankari Hutin, maailman uusi toivo. Hänen kanssaan oli tarkoitus sopia mittavista asekaupoista, jotta kansa voisi puolustautua Pohjoisen imperialistien hyökkäystä vastaan. Sitten seurasi tietoisku, jossa kerrottiin, missä maissa henkihieverissä viruvan kapitalismin korvaavaa kommunistista järjestelmää toteutettiin, esimerkiksi Kiinassa, Vietnamissa ja Tsekkoslovakiassa. Tämän jälkeen lähetettiin hallituksen edustajien keskinäinen baseball-ottelu. Vaikka sitä selostettiin kiihkein äänenpainoin – ministerit ja puhemiehet tuntuivat olevan varsinaisia heeroksia – se tuntui tylsältä, joten matkaaja väänteli kanavia saaden esiin vain saippuaoopperoita ja lisää ylikiihtyneeseen tilaan joutuneita poliitikkoja. Sitten lähetys keskeytyi. Itse asiassa kaikkien kanavien lähetys keskeytyi, niin televisiossa kuin radiossakin. Seurasi Uuden Presidentin puhe. Uusi Presidentti kertoi viikset vapisten pikkulinnusta, joka oli lentänyt hänen eteensä. Lintu oli yhtäkkiä lausunut uudelle presidentille Komandantin äänellä rohkaisevia sanoa. Hän kertoi myös Komandantin ilmestyneen erääseen maalaukseen Ensimmäisen Kansallissankarin rinnalle. Uusi Presidentti paheksui myös kovin sanoin niitä tiedotusvälineitä, jotka kertoivat maan lisääntyneistä rikollisuusluvuista ja vakuutti rikollisuuden johtuvan ainoastaan telenovelojen, siis saippuaoopperoiden ja muiden vastaavien televisio-ohjelmien tuhoisasta vaikutuksesta.

Tämäkin kaikkien mahdollisten ja mahdottomien kanavien lähettämä puhe jatkui tuntikausia, ja matkaajan ehdottomasti objektiivinen hämmennys yltyi. Hän tunsi, että ympäriltä puuttui jotain tärkeää, jotain mitä ei kuvassa näkynyt, mutta ei saanut mieleensä mikä se oli. Koska hän tunsi maasta edelleen vain yhden ihmisen, kiharapäisen tutkijan, hän päätti esittää tälle vielä yhden viimeisen kysymyksen. Matkaaja soitti tutkijan antamaan numeroon. Tutkija ei halunnut puhua puhelimessa – hän kuiski oudosti – mutta oli valmis tulemaan hotellin baariin, koska sattui olemaan yhä lähiseudulla jonottamassa vesapaperia ja tiskinpesuainetta. Tutkija oli valmis luopumaan näistä porvarillisista tarvikkeista, jos matkaaja tarjoaisin oluen tai vaikka… viskin (tämän sanan tutkija lausui hädin tuskin kuuluvasti). Se kävi päinsä, vaikka siihen menikin matkaajan viimeiset laillisesti vaihdetut rahat. Tutkija sanoi kuitenkin tuntevansa ihmisiä, jotka olivat valmiit vaihtamaan rahaa katukurssin mukaan. ”Kuka tämä maata siis oikein hallitsee, Uusi Presidentti vai yanki dólar?” kysyi matkaaja ja sai vastaukseksi rehevän, joskin kuivan naurun. ”That´s a good one. Anteeksi, pieni kielirikos, en ole vuosikymmeniin, tarkoitan kuukausiin, tavannut ketään, kenen kanssa puhua englantia, ja sinäkin nyt puhut espanjaa.” Matkaajan ehdottomasti viimeinen kysymys kuului: Mutta täällähän järjestetään vähän väliä demokraattisen vaalit. Mitä te siis valitatte? Kiharapää yskäisi jälleen kuivasti ja katsoi ympärilleen. Lähistöllä näkyi vain kaapelikanavan esittämään baseball-otteluun keskittynyt baarimikko. ”No, hallitus ei ole ensinnäkään voittanut kaikkia vaaleja. Yhden kansanäänestyksen ja parlamenttivaalitkin se hävisi, mutta ennen vaaleja oli vaalialueita muutettu niin, että hallituksen kannatusalueilta valittiin erityisen paljon edustajia. Ja sitä paitsi hallitus käyttää hirvittävästi ja täysin perustuslain vastaisesti valtion varoja vaalikampanjaan.” Kiharapää veti esiin pienen sinisen kirjan ja alkoi osoitella siihen kirjoitettuja pykäliä. ”Se kertoo, että jos oppositio voittaa, kansalta otetaan avustukset pois. Painostusta, lahjojen jakelua ja suoraa uhkailuakin käytetään ja ihmisiä haetaan kotoa äänestämään, valvotaan vierestä kun he täyttävät lipuketta. Kaikkea sellaista.”

Yhtäkkiä matkaaja tajusi, mikä puuttui. Koko ajan oli puhe hallituksesta. Hallituksen tunnukset ja Komandantin kasvot olivat kaikkialla läsnä. Alkoi jo tuntua siltä, että kohta televisiossa ilmoitettaisiin, että kansa hengitti hallituksen esiinpuhaltamaa isämaallista ilmaa, että juuri Komandantin ansiosta maassa saattoi yleensä hengittää. Puuttuva tekijä oli yksinkertaisesti valtio. Siis sellainen tekijä, joka olisi kaikille yhteinen poliittisiin tai muihin katsomuksiin katsomatta. Matkaaja lausui sanan vahingossa ääneen. Tutkija tuhahti: ”Ennenkin ajat olivat huonot, mutta ainakin kulttuurin alueella valtio tuki taitelijoita huolimatta heidän yhteiskunnallisista näkemyksistään. Nyt armon saavat vain ’vallankumoukselliset’. Jos nyt hekään, sillä kirjakaupat ovat nykyään puolityhjiä.”

Matkaaja kysyi vihoviimeiseksi lopuksi, oliko tutkija puhunut totta. Se oli tietenkin järjetön kysymys, jonka vain väkevän auringonpaisteen ja voimakkaan ilmastoinnin välinen kontrasti saattoi kirvoittaa. Tutkija tuntui ilmastoinnista huolimatta hikoilevan nyt ankarasti ja vilkuilevan baarimikon suuntaan. Tämän katse toi jostain syystä matkaajan mieleen Freudin tai jonkun muun partasuun, mutta hän tajusi, että moinen mielle oli varmaan vain eurooppalaisen kulttuurisen ylivallan tuottama jäänne. ”En tietenkään ole”, vastasi kiharapää tutkija. ”Kuten alussa tein selväksi, olen vain esittänyt opposition kirottuja näkemyksiä. Torjun itse ne kaikki pontevasti. Ne on kuitenkin hyvä tuntea, koska niitä voi yhä kuulla siellä täällä, onneksi koko ajan vähemmän. Opposition edustajat, joita Komandantti kerran kutsui osuvasti ’ihmisulosteeksi’, nuo maanpetturit, väittävät että hallitus jopa vakoilisi heitä. Että olisi julkaistu lista väärin äänestäneistä, jotka sitten olisi erotettu julkisista viroista. Että uusi presidentti olisi muka sanonut paikantaneensa ne, jotka eivät olleet äänestäneet häntä vaaleissa. Että olisi muka julkaistu lista ulos… siis opposition tekemistä matkoista ja että sekin muka olisi perustuslain vastainen. Panettelua kaikki tyynni.” Tutkija oli löysännyt kravattinsa ja näytti voivan nyt todella pahoin. Matkaajakaan ei tuntenut oloaan hyväksi, ja oli aivan kuin demoni olisi kuiskinut hänen korvaansa seuraavat sanat: ”I know it’s true, I saw it on TV”. Tutkija ponnisti kaikki voimansa, nousi pystyyn ja horjahdellessaan kohti ovea kähisi vielä. ”No hyvä, totta se on, mutta se on niille ihan oikein. Mutta… vaikka siis torjun kaikki opposition valheet ja vaadin koko joukkoa tuomiolle, vakuutan että tämän maan asukkaista suurin osa on ihan kelpo väkeä, samanlaista kuin sinunkin maassa, oikeassa demonikratiassa, nyt tunnistan, että minä en vain kuulu heihin. Olen poikkeus. Menen nyt takaisin siihen jonoon. Kaipaan kosketusta oikeaan kansaan. Sinä olet vain joku perhanan puoskari.”

Sen jälkeen matkaaja toipui kaikesta kuulemastaan keskustelemalla baseballista baarimikon kanssa. Sitten hän meni kirjakauppaan ja osti sieltä kirjan, joka kertoi sananvapauden rikkomuksista Komandantin alaisessa maassa vuosina vuosien ykskaks ja viis tai kuus välillä. Sellaisia kirjoja kuvitteellisen maamme kuvitteellisissa kirjakaupoissa totta tosiaan yhäti myytiin, asiakkaita niissä ei vain juuri näkynyt. Matkaaja jaksoi lukea kirjasta vain kaksi lausetta. Toisessa kerrottiin että maanosan rikkain ja äveriäin ja elitistisin ja kapitalistisin mies oli sopinut Komandantin kanssa, että hänen omistamansa televisiokanavansa ja kaikki muukin hänen omistamansa kanavansa seuraisi hallituksen linjaa. Toisessa lauseessa kai kerrottiin, että saa sanoa mitä vaan, kunhan ei sano sitä ääneen. Mutta jo seuraavana päivänä matkaaja matkusti rannalle ja oli jo melkein unohtanut salaisen tehtävänsä. Mieluummin hän makasi palmun juurella katsoen bikinipukuisia naisia, niin kuin kunnon miehen kuuluikin. Hän mietti, ettei demonikratian turruttamassa kotimaassa kukaan välittäisi hänen höpinöistään television väsymättömistä showmiehistä, pikkulinnuista ja muodonmuutoksiin pystyvistä köyhyystutkijoita. Ketä niinku kiinnostaa? Naiset ja oluen maku – kumman tuttu muuten, lienee kotimaan maltaista tehtyä – sen sijaan siellä aina kiinnostavat. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja veljiä keskenään. Ja sisaria.

Korostan vielä kerran, että mitään edellä kerrottua ei ole siis oikeasti tapahtunut missään. Demoni tahtoo jostain syystä säilyttää viisuminsa niin tropiikkiin kuin Venemaallekin. Lähteenä on käytetty teosta ”Antiikin ja vähän muunkin ajan tarut, osat I-MMXIV”.

* * *

jukka koskelainenJukka Koskelainen on kirjailija, joka toimii myös tuntiopettajana, kirja-arvostelijana ja suomentajana.

Vapaa sana -kirjoitus kertoo eräästä eteläamerikkalaisesta maasta, jonka missit ovat viime aikona voittaneet mm. Miss Universium ja Miss Paralleeliuniversium -titteleitä.