Suomi   |English   |Svenska

Viisitoista. Ote romaanista Ukulele-Jam

Alen Mešković

Yöllä ennen nukahtamista näin sieluni silmin veljeni kasvot, ja sydämeni alkoi
jyskyttää rajummin peiton alla. Pelkäsin, etten enää koskaan näkisi häntä.
Pelkäsin unohtavani, minkä näköinen hän oli.
   Vankienvaihdosta tihkui tietoa yhä harvemmin. Sotilaat vaihdettiin
siviilejä nopeammin, ja veljeni oli epäonnekseen vangittu siviilinä. Sormeaan
heristelevät vakavailmeiset läntiset johtajat muistuttivat Bosnian serbeille ja
siinä samalla kroaateille ettei näiden tekoja voinut hyväksyä. Että oli aika
istuutua neuvottelupöydän ääreen ja löytää rauhanomainen ratkaisu entisen
Jugoslavian konfliktiin. Meille aseellista väliintuloa aneleville Bosnian
muslimeille, joita nyt kutsuttiin bosnialaisiksi, he tolkuttivat, ettei meidän
kannattanut elätellä toivoa siitä, että jokin länsimaa haluaisi sekaantua
konfliktiimme. Että maailmassa oli kymmenen aluetta, joiden tilanne oli
huomattavasti vakavampi kuin meidän. Eivät vaaleanpunaiset ruusut kukkineet
Somaliassakaan, ja vaikka olisivatkin kukkineet kuka ne olisi poiminut?
     Äiti ja isä eivät puhuneet veljestäni juuri koskaan minun kuulteni.
Tiesin silti, että he ajattelivat häntä koko ajan. He olivat kumpikin löytäneet
leiristä uusia ystäviä. He kyläilivät, joivat pannukaupalla kahvia ja seurasivat
uutislähetyksiä. He odottivat jotakin tapahtuvaksi. Että sota laantuisi ja
pääsisimme palaamaan kotiin. Mutta mitään hyvää ei tapahtunut. Kotiin oli
päivä päivältä pitempi matka. Kotikaupunkimme oli nyt syvällä serbien alueella,
eikä kukaan taistellut sen vapauttamiseksi. Olimme menettäneet käytännössä
kaiken, kun meidät evakuoitiin. Rahat olivat melkein lopussa, eikä tienestistä
ollut toivoakaan. Työtä ei ollut sen enempää paikallisille kuin Kroatiasta
häädetyillekään, puhumattakaan meistä, jotka olimme paenneet Bosniasta.
     Minulla oli vain yhdet, jo kauan sitten linttaan astutut Adidas
lenkkarit. Sivusauma ratkesi toiselta puolelta yhä uudestaan. Isä ompeli sen
paksulla langalla, mutta ei siitä mitään apua ollut. Hajoamisprosessi oli
vääjäämätön, ja se teki sekä isän että minut hulluksi. Äiti pesi vaatteemme
nyrkkipyykissä. Omistin kaksi pitkähihaista paitaa ja kahdet housut, joista toiset
olin saanut Punaiselta Ristiltä. Alun perin ilmeisesti siniset housut olivat
kauhtuneet lukemattomissa pyykeissä lähinnä harmaiksi.
     Minua nolotti. Varsinkin tyttöjen seurassa. Useimmat muut olivat
lähteneet pian ensimmäisten laukausten kajahdettua. He ehtivät saada
Leviksensä mukaan.
     Entuudestaan ikävää tilannetta pahensi se, että viidellä tai kuudella
meistä oli syntymäpäivä kesällä. Minä täytin vuosia viimeisenä, ja koska olin
ollut juhlimassa kaikkien muiden syntymäpäiviä, minunkin kuului järjestää
juhlat. Syntymäpäiväsankari hankki korin olutta, muutaman sipsipussin,
maapähkinöitä ja sen sellaista, ja vieraat toivat pienen symbolisen lahjan.
     Syntymäpäiväjuhlien ajatteleminenkin sai hien kihoamaan pintaan.
Tiesin, että äidillä ja isällä oli yhä tallella sedän antama sadan markan seteli,
mutta pelkäsin, etteivät he missään tapauksessa suostuisi rikkomaan sitä. He
sanoivat säästävänsä sitäpahan päivän varalle”.
     Minun oli nöyrryttävä pyytämään.
     – Mutta Miki, äiti vaikersi. Se on iso raha. Tiedäthän sinä, ettei
meillä ole varaa edes hedelmiin. Sekin on nykyään ylellisyyttä.
     – Miksette te voi ymmärtää? Pitääkö minun kuolla häpeään? Kaikki
muut ovat järjestäneet juhlat, ihan kaikki! Ja minä olen ollut aina mukana, joka
kerta! Miten hemmetissä minä selitän kavereille, ettei minulla ole varaa hankkia
juomia, kun syntymäpäivä on vain kerran vuodessa? Miten?
      Minulta tuli itku. Kyyneleet vierivät leualle. Minulla oli helvetillinen
olo, ja lisäksi huono omatunto siitä, että järjestin isälle ja äidille uusia ongelmia.
      Äiti istahti viereeni lohduttamaan. Hän hoki, ettei minun tarvinnut
itkeä, että kaikki järjestyisi jollakin lailla, ja kyyneleet vierivät hänenkin
poskiaan pitkin. Isä istui tuolilla ja rummutti rauhattomasti jalkaansa lattiaa
vasten. Hänen ruskea sukkansa sulautui yhteen maton ja huoneen ja kyynelteni
kanssa.

Ismarin syntymäpäivä oli lauantaina, ja minun olisi seuraavana perjantaina.
Kuljin kuin kadotettu ympäri leiriä. Häpesin elämääni. Jos olisin voinut lähteä
pois, olisin tehnyt sen silmää räpäyttämättä. Siltä seisomalta. Minne tahansa.
     Lopulta istahdin isän viereen DI:n ja D2:n väliselle terassille. Amar
ja Ismar kävelivät ohi. He kantoivat välissään olutkoria. Olutpullojen päälle oli
ladottu pussikaupalla sipsejä, suolatikkuja ja maapähkinöitä.
Näky sai minut melkein pyörtymään.
     Yhtäkkiä isä kietaisi käsivartensa hartioilleni ja kuiskasi korvaani:
     – Eiköhän me kuitenkin pidetä ne juhlat, tulkoon vaikka

maailmanloppu!

Tanskasta suomentanut: Sanna Manninen

* * *

Alen MeškovićKirjoittajan (s. 1977) ensijulkaisu on runokokoelma Første gang tilbage (Gyldendal 2009). Esikoisromaani Ukulele-Jam (Gyldendal) ilmestyi 2011. Kirjailija palkittiin Tanskassa vuoden 2013 monikulttuurisena taiteilijana. Ukulele-Jam on käännetty saksaksi, kroatiaksi, sloveniaksi ja se ilmestyy englanniksi ja unkariksi vuonna 2016.