Suomi   |English   |Svenska

”Voi kunpa Anna tietäisi…”

Iida Simes

Anna Politkovskajan (1958–2006) tekstejä lukiessa tulee edelleen mieleen sanat ”voi kunpa Anna tietäisi…”. Liian monet asiat, joista hän puhui, ovat nyt paljon pahemmin:
Kansalaisjärjestöt Venäjällä on ajettu ahtaalle ja ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat. Kansalaisyhteiskunta ei ole toteutunut. Moni Politkovskajan ystävä on murhattu tai maanpaossa. Venäjä on sotatilassa, ja se käy jatkuvasti kauas ulkomaille ulottuvaa hurjaa propagandataistelua.

Tuonnempana olevassa Politkovskajan tekstissä näkyy ihanasti hänen ukrainalais-venäläisyytensä. Vain slaavi voi rakentaa piileskelyn vertausta sienimetsän kautta! Toinen hyvin annamainen piirre on hänen huolensa köyhistä, terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta. Ennen kuin hänestä tuli kuuluisa ulkomaankirjeenvaihtaja ja sotareportteri, hän oli nimenomaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden äänitorvi.

Suora ja alati totuutta etsivä reportteri Anna Politkovskaja ei enää ole kanssamme, ja juuri siksi meidän muiden täytyy jatkaa hänen työtään.

Aina ja kaikkialla enemmistöt haluavat olla rauhassa hiljaa ja – Annan sanoin – piiloutua kuin sieni puun lehden alle. Me ihmisoikeus- ja sananvapausaktivistit puolustamme heitä, joiden tilanne on pelottavin ja joille puhuminen on kaikkein vaikeinta.

Nimenomaan nykytilanne osoittaa, miten tarpeellisia oikeudenmukaiset, rohkeat ja aktiiviset ihmiset ovat. Otetaan Annasta mallia ja pyritään olemaan juuri sellaisia.

Politkovskaja mainitsee lasten ja lastenlasten ansaitsevan paremman tulevaisuuden. Näitä sanoja kirjoittaessaan hänen tyttärensä Vera oli raskaana. Anna iloitsi kovasti etukäteen tulevasta lapsenlapsestaan, mutta hänet murhattiin ennen tämän syntymää.

Veran tyttären nimeksi tuli Anna.

* * * * *

Anna Politkovskaja vuonna 2006:

”Ihmiset sanovat usein, että olen pessimisti, että en usko Venäjän kansan voimaan ja että Putinin vastustaminen on minulle pakkomielle ja ainoa päämäärä.

Minä näen kaiken, ja siinä koko ongelma onkin. Näen sekä hyvän että pahan. Näen, että ihmiset haluaisivat muuttaa elämänsä paremmaksi, mutta koska he eivät kykene tekemään sitä itse he peittävät totuuden keskittymällä positiivisiin puoliin ja teeskentelevät, että negatiivisia puolia ei ole olemassa.

Suuren lehden alla kasvavan sienen on turha kuvitella olevansa turvassa. Aivan varmasti joku huomaa sen, poimii ja pistää poskeensa. Jos olet syntynyt ihmiseksi, et voi käyttäytyä kuin sieni.

En suostu alistumaan väestön tilastokeskuksen vuoteen 2016 ulottuvaan viralliseen väestöennusteeseen. Tuohon vuoteen mennessä suurin osa sukupolvestani saattaa olla jo kuollut, mutta lapsemme ovat elossa, kuten myös lapsenlapsemme. Emmekö tosiaankaan välitä, millainen heidän elämästään tulee? Vai tuleeko sitä ollenkaan?

Monille tämä saattaa olla yhdentekevää. Jos jatkamme nykyistä politiikkaamme ja sen sanelemia taloudellisia toimintatapoja, Venäjän asukasluku pienenee 6,4 miljoonalla hengellä. Ja tämä on vasta optimistinen ennuste: vuonna 2016 Venäjän väkiluku on 138,8 miljoonaa.

Pessimististä ennustetta ei ole helppo saada käsiinsä. Sen voi kuitenkin kaivaa esille, jos on tarpeeksi sinnikäs, ja se pistää ajattelemaan, miten Venäjän tilanteen voisi muuttaa nyt heti. Pessimistisen ennusteen mukaan maan väkiluku putoaa 128,7 miljoonaan. Miljoonat köyhät, joilla ei ole varaa yksityiseen terveydenhuoltoon, kuolevat. Nuoria kuolee armeijassa laumoittain jatkossakin. Sekä sodassa että sodan ulkopuolella kaikki ne, jotka ”eivät ole meidän puolellamme” ammutaan tai lähetetään vankiloihin mätänemään.

Näin käy, jos kaikki jää entiselleen. Jos emme käy juurta jaksain köyhyyden kimppuun. Jos terveydenhuollon ja ympäristön häpeällinen laiminlyönti jatkuu entiseen tyyliin. Jos emme käynnistä määrätietoista kampanjaa alkoholismia ja huumeriippuvuutta vastaan. Jos sota Pohjois-Kaukasiassa jatkuu. Jos nöyryyttävää sosiaaliturvajärjestelmää ei muuteta. Nykyisellään se turvaa hädin tuskin henkiinjäämisen eikä tarjoa minkäänlaista mahdollisuutta täysipainoiseen ja arvokkaaseen elämään, kunnolliseen ravintoon, lepoon tai urheilusta nauttimiseen.

Vielä ei näy minkäänlaisia merkkejä muutoksesta. Valtion viranomaiset ovat edelleen kuuroja kansan varoitukslle. He elävät omaa elämäänsä, heidän kasvonsa ovat vääntyneet pysyvään irvistykseen silkasta ahneudesta ja kiukusta, kun joku kehtaa yrittää estää heitä kahmimasta vieläkin enemmän rikkauksia. Tehdäkseen tyhjäksi tämän mahdollisuuden heidän tärkein tehtävänsä on kansalaisyhteiskunnan halvaannuttaminen. Joka ikinen päivä he yrittävät vakuuttaa Venäjän kansan siitä, että kansalaisyhteiskunta ja oppositio saavat rahansa CIA:lta, Englannista, Israelista, ties vaikka marsilaiselta tiedustelupalvelulta, ja tietysti al-Qaidan maailmanlaajuiselta hämähäkinverkolta.

Valtion viranomaisia ei tässä maassa kiinnosta mikään muu kuin rahan ansaitseminen. Kaikki muu on heille kirjaimellisesti yhdentekevää.

Jos ihmiset luulevat saavansa lohtua ”optimistisesta” ennnusteesta, antaa heidän uskoa siihen. Tuo on ehdottomasti helpompaa, mutta kuolemantuomio lapsillemme.”

* * *

Kirjoittaja on kirja-alan moniammattilainen, Suomen PEN:in Vangittujen kirjailijoiden komitean puheenjohtaja ja Anna Politkovskajan ystävä.

Anna Politkovskajan jälkisanat kirjasta Venäläinen päiväkirja, Like 2008. Kirja ilmestyi postuumisti. Sen on suomentanut Nina Saikkonen.