Kun olin pieni, äiti sanoi, etten minä saa sanoa iso lerssi. Mutta kun olin vähän suurempi, partasuiset sedät sanoivat, että iso lerssi minun juuri pitääkin sanoa, mutta että minä en saa sanoa, että sedät sanoivat, että minä en saa sanoa isolle lerssille ja sen sellaiselle ei. Sitten kun minä olin oikein paljon suurempi, herra rehtori ja rouva kansleri sanoivat, etten minä saa kirjoittaa sanoja sillä lailla kummallisesti ja järjestää sanoista lauseita niin perin merkillisesti, sillä muuten minä en pääse lukeneitten ja tietäväisten taivaankuoroon, säädösten mukaan. Ja kun minä olin aikani kuunnellut sitä mitä herrat isoherrat ja maailmanherrat ja hopeatossutytöt ja kultapossupojat ja kaikkitietävät rouvasuorasuut olivat minulle sanoneet, että minun käy huonosti jos sanon eripäin ja vastaan, ja että se ei tiedä hyvää jos sanoo ääneen että tekee pahaa, silloin minä en enää yhtään tiennyt mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta. Niin minä opin vaikenemaan sanoilla. Aloin mouruta mykkää surua ja vastakarvaisten kieltä, kehräämään laittomuuksia ja huhuilemaan äänettömillä sanoilla, joita kivistävät korvat kuulevat vain yksin ja sisäänpäin.
Siellä minä kyyhötin kauan aikaa tuikeiden kuusten siimeksessä vatsa sanoista pinkeänä kuin susi hotkaistuaan isoäidin ja Punahilkan. Ja kaksihaarainen kieli ulkona, nielaistuani koko sen rönsyävän ja runsaan, merkityksistä rehevän eväskorin! Röyh. Ruumiistani pulpahteli atavistista suolikaasua, nikotusta ja maiskivia yksimahaisten asemosanoja, vintturoita käsnäisiä sananjalkoja jotka ovat ominaisia jokeltelijoille, niille joille sanat vielä ovat nuoskalunta ja hiekkaa ja muovailuvahaa rakentaa maailmoista laidattomia. Kuka sanoo milloin kielen lapsuus päättyy, minä ulvahtelin, ja milloin kieli muka on aikuinen? Kalisutin kulmahampaitani, eikö Jacques Lacan vain sanokin, etteivät kielen merkitsijät merkitse mitään, että totuus jää aina kielen tavoittamattomiin? Etten minä voi koskaan tavoittaa merkittyä, sitä mitä todella haluan sanoa, sillä se mitä haluan sanoa luiskahtaa aina sanan ulottumattomiin, liukuu sanan välilihaan ja hukkuu soo-soo-soperrukseen ja huoh-otuksen uumeniin. Silloin minä ymmärsin, että sanan varmuus on jo syntymässään oksymoron, ja minä ulvoin: sana on siis sisimmältään aina vapaa!
Olin metsässä ja päättelin, että kun kerran minun sanani on yhtä oikea ja väärä kuin kaikkien toistenkin sanat, sanat jotka sinetöidään Puritanian pyhissä kirjoissa ja kuninkaallisissa kieliakatemioissa, voisin yhtä hyvin alkaa kutsua kaikkia maailmanilkiöitä Qfwfq:ksi niin kuin Italo Calvinokin kutsuu Kosmokomiikkansa ikivanhusta Qfwfq:ksi. Ja niin minä ryhdyin availemaan sanalle kaikkia läpiä. Kutittelin ja hinkutin sanaa, pistelin oikein reikiä sen nahkaan, risauttelinpa sanan lasiaiseenkin tihkuttavia säröjä. Huomasin miten kimmoisaa kielen liha oli. Ja mitä enemmän makustelin ja lussutin sanoja suussa, sitä vakuuttuneemmaksi tulin elämäntehtävästäni tissutella sanoja, päristellä päin järjestyksenpitäjiä kurittomien kaistapäitten kieltä. Suuri lerssi, pieni lerssi, diatoninen lerssi, pentatoninen lerssi, lerssi ad libitum. Mutta kun minä sillä tavalla lopulta uskalsin avata suuni ja pulpauttaa ulos vapaaksi varttuneen sanani, huomasin, että kukaan ei enää kuunnellut. Kaislikossa oli suhina muuttanut suuntaa ja avaruus, alitajuntainen, maaginen oksa oli sahattu maailmanpuusta pois. Oli tullut uusia komentooria, äkseeraajia, komendantteja ja tööttääjiä, löpsöhuulisia päällepuhujia, jyliseviä jargonautteja ja suusta falskaavia hybrisiä kumoonhuutajia, joiden puhku vei palloa pöpelikköön. Hiljaisten kieli oli käynyt uhanalaiseksi, äänekkäät olivat päässeet voitolle. Ja yhä vain väki tappoi toisiaan väärästä sanasta. Minä en taaskaan tiennyt mitä sanoa.
Sitten muistin, miten Clov sanoo Samuel Beckettin Leikin lopussa: ”Maailmassa on niin paljon hirveitä asioita.” Asioita, joilla ei ole nimeä, joilla on vain paine tai tiheys tai kriittinen lämpötila. Asioita, jotka ovat karvaisia ja kipeitä ja mullanmustia ja sikiöasennossa ja joista kuuluu kumea viiltävä ääni yössä, kun kitapurje halkeaa. En minä tiedä löydänkö koskaan sanoja sellaisille asioille. Mutta minä pyydystän niitä, pidän haavin vapaana.
*
Laura Laakso on kirjailija, jonka viides romaani julkaistaan helmikuussa ja kuudes teos on tekeillä.
