Tänään sodan ilmapiiri tuntuu olevan kaikkialla. Sielläkin mistä ei voi tunnistaa varsin selkeäpiirteistä propaganda- ja/tai kauppasotaa, saapas uppoaa herkästi tunkkaiseen mutaan.
Keskustelut keskeisimmistä valtiollisista ratkaisuista noudattavat älytöntä yksimielisyyden vaatimusta, jota kutsutaan ihanteeksi. Arvelen – ei, tiedän – että moni on hiljaa siitä, mitä sydämessään ajattelee. Aika ei kannusta yksilöllisyyteen. Markkinaliberalismi on tuottanut ihmisiä, jotka pukeutuvat ihan jännästi, mutta heidän individualisminsa on pelottavan vähäistä.
Kuin emme ajattelisi itse. Sitä korostavat tekoälyksi kutsutut pikkuapulaiset, jotka alentavat ajattelun louhittavissaolevuudeksi. Hintana oman analyysikyvyn heikkeneminen, aineettoman pääoman varkaus globaalissa mittakaavassa – ja luokkaerojen muuttuminen valtavista gargantuamaisiksi. Kumarramme uusia herrojamme, jotka vievät kaikki arvoesineet emämaahansa yhteisen hyödyn nimissä.
Militarismin ja korporatismin yhteistoimintajoukot kannustavat sananvapauteen, joka sumentaa kaiken. Positiivisen näkökulman mukaan portinvartijoiden aika on ohi, itse ajattelen että minkäänlaisia portteja näkyy yhä vähemmän.
Tilanne tekee sananvapauden dilemmasta entistä hankalamman. Mitä usvan takaa voi huudella? Mitä sitten? Onko millään mitään väliä maailmassa, jossa vihreä siirtymä näkyykin tarkoittavan siirtymistä datakeskushelvettiin?
Uskoisin, että ei.
Kaikki menee.
Mutta velvollisuusetiikan mukaista on taistella silloinkin, kun tietää häviävänsä. Hyh, näinä vuosina tuokin virke kuulostaa ällöttävältä militarismilta. Mutta jotain on sanottava ajasta, jossa barbaarit eivät ole tulleet Euroopan porteille vaan ovat täällä.
Olen viime aikoina alkanut ajatella, että nuorison on pakko pelastaa meidät. Olen alkanut odottaa sukupolvea, joka sanoo: Te rakensitte tämän, mutta me hylkäämme sen. Hyvästi sosiaalinen media, sen sedät ja tädit. Emme halua kommunikoida noin. Haluamme ”nomadisen heimokulttuurin” sijaan aitoja kohtaamisia ja inhimillisiä yhteisöjä. Haluamme maailman, jossa todellinen sananvapaus on mahdollinen.
Mitä? Eikö vapaa ja avoin keskustelu ole suurinta mahdollista sananvapautta?
Kysymys kuuluu, onko se avointa ja vapauttaako se. Sananvapaudesta ja -vastuusta on puhuttu viime vuosina paljon, varmasti liikaa. Ymmärrän sekä niitä jotka tahtovat sanoa että niitä jotka kannustavat edes pieneen miettimiseen. Aggressiivinen puskistahuutelu on ihan luonnollinen reaktio siihen, että etäisyys kaikkeen kasvaa eikä juuri mikään ole omissa käsissä. Nyt on välineet, eikä ulosteita tursuvaa kirjekuorta tarvitse edes kiikuttaa postilaatikkoon.
Marshall McLuhan kirjoitti aikoinaan, että väline on viesti. Kukin viestintätekniikka muovaa käyttäjäänsä.
Väittelemme toisemme hengiltä emmekä edes väittele vaan jopa välttelemme sitä. Alkeellisimmassakin debatissa on säännöt.
Tylsimyksenä ehdotan kirjan keksimistä uudelleen, eräänlaisena väliaikaisratkaisuna. On pakko opetella taas lukemaan ja kirjoittamaan – ajattelemaan.
*
Ville Hänninen (s. 1976) on kulttuuritoimittaja ja kirjailija, joka kirjoittaa päästäkseen eroon vieraantuneisuuden tunteesta. Työ jatkuu.
