Aloitan luentoni diaesityksellä, joka on otsikoitu: Etuoikeudet, saavutettavuus ja turvallinen tila.
”Huomenta”, sanon oppilailleni. ”Älkää antako otsikon hämätä. Tänään puhumme sananvapaudesta. Luonnollisesti tilaisuus striimataan.” Oppilaat vilkuilevat toisiaan. Käytäntö herättää edelleen tunteita, mutta laki on laki. Laitan striimin päälle. Ääni, kuva, chat – kaikki on kunnossa. Nyökkään opiskelijoiden takana olevalle valvontakameralle luokkahuoneen katonrajassa. ”Olkaamme läpinäkyviä. Keskustelu on auki myös striimissä. Puhelimet esiin vain.”
Piirrän taululle kaksi laatikkoa ja niiden sisään tekstit: Saat näkyä ja Saat puhua.
”Nämä muuten eivät ole sama asia. Näkyvyys ratkaisee puheen kohtalon. Harkitsemattomat sanat ovat hankalia, saattavat johtaa kaikenlaisiin ikävyyksiin. Näytän teille nyt videon tekemästäni kokeesta. Kiertelin kampuksella keräämässä roskia. Striimasin ja tallensin kaiken.”
Käynnistän tallenteen tietokoneeltani. Luokkahuoneen valkokankaalle heijastuu videokuva, jossa varjoni vilkuttaa yliopiston päärakennuksen tiiliseinässä. Gopro-kameran varjo seisoo harteillani. Napsuttelen sormiani videolla. Ääni kuuluu. Laskeudun kuvaamaan maata, jossa lojuu tölkki ja pari kuittia. Näytän jätesäkkiä kameralle. ”Näettekö? Tässä minulla on kassi, jota puristelen”, videominä sanoo. ”Nyt laitan tölkin”, pidän tauon, ”pussiin.” Ääni katkeaa.
Luokkahuoneen tuolit narahtelevat, kun opiskelijat korjaavat asentojaan. Vilkaisen heitä virnistäen. Pysäytän videon ja tarkistan reaaliaikaisen striimimme chatin. Oppilaat reagoivat pääasiassa LOL-, OMG-, 6–7-, – ja -tulvin. Valkokankaalla näemme pysäytyskuvan 🤔 😮 punaisesta varoituskolmiosta: sexual content suspected.
”Kuten huomasitte”, sanon, ”striimissäni ei ollut alastonkuvia saati seksiä. Vain ääneenlausuttu sana, joka suomeksi tarkoittaa muovista kantovälinettä. Englanniksi, tiedätte kyllä. Enpä sitten merkinnyt lähetystäni K-18-varoituksella. Vihjailun tasolla tuo on, no, näette pian.”
”Joo-o”, eturivin opiskelija älähtää. ”Ehkä hieman typerä automodi.”
Hymähdän. ”Sanoisin, että striimikulttuurissa harjoitetaan tiettyä valikoitua varovaisuutta.”
Käynnistän jälleen tallenteen, jolla napsuttelen sormiani kameran edessä. Ääni palaa 15 sekunnin jäähyn jälkeen. Virtuaaliminäni sanoo: ”Laitan karkkipaperin kassiin. Tyhjennän kassini sitten myöhemmin viereisen päiväkodin hoitohuoneessa. Onko okei?” Ääni pysyy päällä.
”Just joo”, toinen opiskelijoistani tuhahtaa. ”Aika vit… hemmetin naurettavaa.”
”Mahdollisesti.” Tauotan videon. ”Kaiketi jokin kone, jolla on valta, tietää itseäni paremmin.” Piirrän taululle laatikoiden väiin nuolen. ”Ilmeisesti sananvapautta ei meillä virallisesti rajoiteta,mutta tiettyjä suosituksia on. Usein sisältö häviää ilmaisuvoimalle. Se on hieman nurinkurista. Toisaalta tulikivenkatkuinen vaahtosuupaatos saa yleisöä, toisaalta järkevä kritiikki–”
”Siis onko tää niinku sensuuria itse sanoja, ei sanottavaa kohtaan?” joku takarivistä keskeyttää. ”Vähän kuin diskurssikriisi? Jos heittää sontaa katsomoon teatterinlavalla, on taiteilija, mutta festarien leirintäalueella sama on vain huonoa käytöstä. Niinkö?”
”Niin kai”, vastaan. ”Sopeuduin jätestriimissäni nopeasti, koska halusin ääneni takaisin.” Nenääni alkaa kutittaa sietämättömästi. Kaivan rintataskustani nenäliinan ja aivastan. Ymmärrän liinan olevan merkiltään Liberté. ”Olen kai allerginen ohjailulle”, sanon. Luokka myhäilee myötätuntoisesti. Saan ajatuksen. Kirjoitan sanan VAPAUS Saat näkyä -laatikkoon.
Sanon mietteliäänä: ”Usein ajatellaan yläluokkaisuuden altistavan elostelulle. Sikariportaan paksut kukkarot mahdollistavat päähänpistojen estottoman toteutuksen. Toki rahvas on pidettävä tyytyväisenä. Jo muinoin sitä opittiin viihdyttämään sirkushuvein. Keisarikin läsnä. Mahtoi olla. vapauttavaa kokea vaikuttavansa siihen, kumpaan suuntaan peukalo kääntyisi.” Vilkaisen luokkahuoneen valvontakameraa. Punainen valo sen linssin vieressä tuijottaa minuun lakkaamatta. ”Mitäpä rahvas mistään tietää”, kuiskaan. Sammutan tallenteen. Valkokangaskuva vaihtuu luokkahuonestriimiksemme.
Vilkutan luokkahuoneen kameralle, jotta se tarkentaisi suuntaani. Kirjoitan Saat näkyä -laatikon sisään sanan PUSSI. Katson valkokankaalle, jossa teksti sumenee pikselipuuroksi: content masked. ”Diskurssikriisistä puheen ollen”, mumisen. Ehdin näkemään, kuinka pysäyttämätön huurre lanaa alleen myös sanan VAPAUS. Jäljellä on musta aukko. ”Siinä se. Te näette ja kuulette tämän, koska olette paikalla. Muut eivät koskaan tiedä, mistä jäävät paitsi.”
Pyyhin kaiken pois Saat näkyä -laatikon sisältä. ”Samantekevää”, huokaisen. Tuijotan taulua.
”Ainakin nää voi aina kiertää”, epävarma ääni selkäni takana toteaa. ”Eikö niin?”
”Voi”, sanon ja käännyn opiskelijoihin päin. ”Muistakaa lisätä K-18-merkintä, käyttäkää chatissa mahdollisimman paljon emojeita, mahdollisimman vähän tekstiä, mielellään lyhenteitä. Vakavissa aiheissa eritoten käyttäkää eufemismeja, kuten vähän kaikenlaista tai autuaille metsästysmaille. Jos ei varo sanojaan, menettää äänensä.”
Päätän luentoni. Kehotan opiskelijoita poistumaan luokasta. Vartin päästä istun tyhjässä luokassa. Vilkaisen kameraa, jonka punainen virtavalo tuntuu epäilyttävältä. Kuin se olisi punapistetähtäin otsallani. Alan hikoilla. Nousen ja avaan ikkunan, josta ulkoilma karkaa päälleni varoittamatta, ilman ikärajoituksia. Kavahdan kylmän tuulen käydessä suoraan kaulavaltimolleni. Olisi tässä jonkinlainen trigger warning saanut olla.
*
Ville Muona (s. 1985) on jyväskyläläinen kirjailija, joka työstää ensiromaaniaan. Hänen kirjoituksiaan leimaa ennen kaikkea kokeellisuus ja psykologisesti tarkka sävy.
