Mulla on
Mulla on värjätyt hiukset ja ”erikoisia” vaatteita. Mulla on ystäviä, joille kertoa jännittäviä juttuja, ja joku, jolle sanoa ”rakastan sinua”. Mulla on koira, jolle leperrellä. Mulla on lempiopettaja, jolle hymyilen aina. Mulla on hymy. Se hymy on niille, jotka sen ansaitsee. Mulla on myös teräviä sanoja niille, jotka ei arvosta mua.
Mulla on kynä ja paperia. Ja paljon sanottavaa. Mulla on ajatuksia, mielipiteitä, pohdintoja, ideoita ja ihan arkisia juttuja. Mutta eniten mulla on runoja. Mulla on kuuluva nauru silloin, kun nauran aidosti. Mulla on lämmin syli, johon voit turvautua, ja lempeitä sanoja, jos niitä tarvitset.
Mulla on unelma, vaikken välitäkään tulevaisuudesta. Mulla on oikeus kertoa totuus itsestäni. Mulla on sanoja kuvaamaan itseäni, mutta en mä tarvitse niitä, kun mulla on itsevarmuus. Mulla on kaikki maailman musiikki ja laulut, jotka kuvaa mua. Mulla on mieli täynnä kaikkea.
Mulla on runot ja oikeus käyttää mun ääntä.
*
Missä äänet on?
Olen pahoillani niiden puolesta, jotka eivät pysty puhumaan.
Heidän, jotka hiljaa kärsivät, kun heitä ei usko kukaan.
”Mitä sinulla oli päälläsi?”
”Kerjäsit sitä!”
”On tässä oikeitakin ongelmia.”
Millaisessa yhteiskunnassa on sananvapaus, mutta silti ketään ei uskota?
Ketään ei enää oteta vakavasti, vaikka kone kylvää nuoriin itsetuhoa.
Miksei kukaan puutu, kun joku koulun käytävillä huutelee?
Miksei kukaan auta sitä yksinäistä mummoa?
Missä on ihmisten halu käyttää omaa ääntään?
*
Kide on 17-vuotias lukiolainen Espoosta. Hän harrastaa runoilun ja kirjoittamisen lisäksi valokuvaamista ja kaikkea muuta luovaa. Hän julkaisee kirjoituksiaan Instagram-tarinassaan, mutta nämä ovat hänen ensimmäiset tekstinsä, jotka pääsevät muualle julkaistavaksi.
