Matkustava runous ja sielun läsnäolo: Wang Jianxinin haastattelu

(Jiaxinin runoihin voit tutustua täällä.)

Matkustava runous ja sielun läsnäolo: Wang Jianxinin haastattelu

John A. Crespi

Suomennos Aki Salmela

Kun haastattelee kiinalaista runoilijaa, tulee voimakas houkutus kysyä häneltä sellaisia kysymyksiä, joihin vain kiinalainen runoilija voisi vastata. Tämä pätee erityisesti kun haastattelee Wang Jianxinia, runoilijaa, toimittajaa ja kriitikkoa, joka on lukenut, kirjoittanut ja julkaissut kiinalaisessa runouskentässä läpi kolmen muutoksen vuosikymmenen. Ei ole kauaakaan siitä kun sain muistutuksen, mistä nuo kolme vuosikymmentä alkoivat nähdessäni hänen nimensä vanhassa käsinkirjoitetussa tilaajalistassa, joka koski uraauurtavaa Jiantian (nykypäivä) -nimistä lehteä, joka oli Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeisessä suojasäässä aloittaneiden ”Usvaisten runoilijoiden” foorumi. Tämä oli 70-luvun loppua, jolloin Jianxin opiskeli Wuhanin yliopistossa. Kun mennään seitsemän tai kahdeksan vuotta ajassa eteenpäin, hänen nimensä tulee vastaan pekingiläisen Shikanin, Kiinan johtavan runouslehden toimittajana keskellä kirjallisten kokeilujen kiivaimpia vuosia kahdeksankymmentäluvun keski- ja loppuvaiheilla. Hänen nimensä tapaa myös monien kirjojen kansista, joko kirjoittajana tai toimittajana. Viimelaskujen mukaan näitä on suunnilleen kuusitoista, mihin lukeutuu neljä valikoimaa hänen omia runojaan, useita antologioita, lukuisia omia esseekokoelmia, eikä kaikkein vähäisimpänä joitain hyvin laajoja runokäännöksiä, kuten hän haastattelussaan kertoo. Hänen runoutensa englanninkielisen laitoksen ilmestymisen suhteen kannattaa olla valppaana. Kirja on tulossa ennen pitkää, ja sen ovat kääntäneen kaksi varsin kykeneväistä sanankäyttäjää, Diana Shi ja amerikkalainen runoilija George O’Connell.

Kaiken tuon jälkeen, ja kun ottaa vielä huomioon hänen nykyisen virkansa kirjallisuuden professorina Pekingin Renmin-yliopistossa, ei varmastikaan olisi väärin kysyä Wang Jianxinilta, mitä hän kiinalaisena runoilijana ajattelee kiinalaisesta runoudesta. Mutta tämän kysymyksen esittäminen tarkoittaisi kokonaisen kirjan tilaamista, tai useammankin. Sen sijaan päätin aloittaa tämän haastattelun niin kaukaa Kiinasta kuin suinkin mahdollista, eli New Yorkin Hamiltonista, pienestä osavaltion pohjoisosan maalaiskylästä, jossa Jianxin vietti perheineen neljä kuukautta syksyllä 2007 Colgate-yliopiston kutsumana ja Freeman Foundationin rahoittamana residenssirunoilijana. Kaikki tämä johtaa kiinnostavaan kysymykseen: Mistä ”kiinalainen” runous, tai runous ylipäänsä, tulee?

* * *

JC: Matkustelet melkoisen paljon, ja tiedän runoistasi ja proosastasi, että kun olet ulkomailla, sinulle on tärkeää vierailla Amerikan ja Euroopan menneisyyden suurten runoilijoiden kotipaikoilla. Voitko selittää, mikä sinua vetää tällaiseen runolliseen pyhiinvaellukseen? Kun esimerkiksi kävit Emily Dickinsonin kotona Amherstissa, Massachusettsissa joitain vuosia sitten, mitä se merkitsi sinulle?

WJX: Ulkomailla matkustelu antaa minulle tilaisuuden nauttia vähän raikasta ilmaa, saada sitä mitä Paul Celan kutsuu ”henkäysvuoroksi”. Kaikki tarvitsevat silloin tällöin raitista ilmaa, kenties oman kirjoittamisensa vuoksi, tai yksinomaan vain hengittääkseen uudella tavalla. Ulkomailla ollessani olen vieraillut joidenkin suosikkirunoilijoideni, -taiteilijoideni ja -filosofieni entisillä asuinpaikoilla. Mutta tämä ei ole mitään tavanomaista turismia, tai sitä mitä ihmiset kutsuvat pyhiinvaellukseksi, sillä se on sidoksissa syvempään itsensä tuntemiseen ja eräänlaiseen itsen kanssa käytyyn dialogiin. Miksi minä esimerkiksi tein pitkän kiertoreitin käydäkseni Homesteadissa, Emily Dickinsonin kotimuseossa Amherstissa? Siksi, että hänen kirjoituksensa, sen kaikkein parhain osa, sen omaperäisyys ja syvyys, on kiinni hänen yksilöllisessä olemassaolossaan. Hänen runoutensa tarjoaa eräänlaisia salasanoja, joilla pääsee sieluunsa kiinni, ja joilla minä pääsen kiinni omaan kohtalooni runoilijana. Joten ei ollut epäilystäkään, etteikö minun pitäisi käydä siellä. Minun täytyy jopa uskoa, että hän odotti minua. Ensimmäinen asia, minkä saapuessani näin, oli puutarhan vanha tammi, joka siellä yhä oli, kasvoi yhä, niin monen vuoden jälkeen siitä kun runoilija itse oli kuollut. Myös se oli odottanut minua, tai siltä minusta tuntui. Myöhemmin New Yorkissa lähdin etsimään ”yhtä niistä / 52. kadun kapakoista”, joista W.H. Auden kirjoittaa runossaan ”Syyskuun 1. 1939.” Se oli päivä, jolloin Saksa hyökkäsi Puolaan, päivä jona toinen maailmansota syttyi, ja Auden oli tässä tietyssä paikassa ja kirjoitti tämän kuuluisan runonsa. Oliko kyseessä sama kapakka? Sillä ei ole oikeastaan väliä. Se, millä on merkitystä, on että tällaisten paikkojen etsiminen stimuloi minua ajattelemaan suurempia kysymyksiä, kuten runouden ja sen oman ajan suhdetta, ja johtaa minut uskomaan, että jopa tänä päivänä me yhä kirjoitamme saattaaksemme loppuun runoutta, joka meitä ennen menneiltä on jäänyt kesken.

Mitä kauemmin olen elänyt ja enemmän oppinut, sitä enemmän olen alkanut tuntea, että kaikki runoilijat juontuvat yhdestä sielusta. Jos Yeats olisi syntynyt myöhäisen Tang Dynastian aikaan, hän olisi luultavasti ollut Li Shangjin*. Jos itse olisin syntynyt 1800-luvun Uuteen Englantiin, ja olisin ollut yksinäinen nainen, olisin kukaties ollut toinen ”Emily Dickinson”. Jos minusta ei olisi tullut häntä, niin, no, kenestä olisi? Tosiasia on, että minä olisin halunnut tulla ”Emily Dickinsoniksi”. Kun nyt pudottelen näitä suurten runoilijoiden nimiä, en millään muotoa halua ylentää itseäni. Pyrin ilmaisemaan sen, että vaikka elämämme ovat kenties kielen ja kulttuurin erottamat, olemme kaikki matkalla kohti tuota ”yhtä sielua”. Se on ollut kokemukseni jo monen vuoden ajan, erityisesti kääntäessäni Paul Celania. Celanin kanssa aloitin hänen runoutensa englanninnoksista, käänsin ne kiinaksi ja aloin myöhemmin tutkiskella saksankielisiä alkuperäistekstejä. Tajusin viimein jotain sellaista, minkä olin ilmeisesti tiennyt kaiken aikaa: en ollut kääntänyt Celania englannista tai saksasta, vaan jostain itsestäni käsin. Jos tämä Celan ei ollut sisälläni alkuaankin, olisi ollut parempi jo heti alkuun luopua tällaisesta lähestymistavasta kääntämiseen. Ja kun nyt pääsimme aiheeseen, niin minun täytyy lisätä, että Celan itse asiassa käänsi myöskin Emily Dickinsonia. Englanniksi kirjoittavia runoilijoita on valtavasti, miksi hän valitsi juuri Dickinsonin? Se on arvoitus, ja siihen vastatakseen täytyy katsoa sisäänpäin, sieluun. On olemassa runoilijoita, jotka pitävät kiinni sielun tuntemisesta. Silloin he luovat oman henkisen perheensä.

JC: Olen utelias: mitä sinä tarkalleen ottaen tarkoitat kun sanot kääntäneesi Celania englannin tai saksan sijasta itsestäsi käsin? Voisin kuvitella, ettei tällainen hyvin henkilökohtainen kääntäminen ole mahdollista ihan kenen hyvänsä vierasmaalaisen runoilijan kohdalla. Mikä Celanin runoudessa, tai muussakin kääntämässäsi runoudessa, puhuttelee sinua tällä tavalla? Ja lukevatko kiinalaiset lukijat yhä edelleen Celania, kun he lukevat sinun käännöksiäsi?

WJX: Tähän tapaan minä vain haluan puhua kääntämisestä. Eihän se tietenkään ole sama asia kuin oma luova kirjoittaminen. Alkuperäistekstissä täytyy pysytellä. Mutta kääntäminen, niin kuin minä sen näen, riippuu myös oman itsensä löytämisestä ja tuntemisesta. Tässä on esimerkki: ei niin kauankaan aikaa sitten eräs vainoista ja vaikeuksista kärsinyt runoilija kuoli. Hänen poismenonsa vaikutti minuun syvästi, ja hänen muistokseen käänsin Celanin runon ”Havdalah.” Celan, niin kuin tiedät, oli todistamassa ja suremassa juutalaisten kärsimyksiä. ”Havdalah” oli hänen runonsa suremisesta, ja se on kirjoitettu holokaustin uhrien muistoksi. John Felstiner on kääntänyt runon englanniksi seuraavaan tapaan:

On the one,the
Only
Thread, on that
You spin—–by that
Spun round into

Freeness, out
Into boundness.
The spindles stand
Huge
Into untilled land, the trees: from
Underneath a
Light is braided into the airy
Matting where you set your table for the empty
Chairs and their
Sabbath radiance in—–

In honor.

Olen tarkka siitä, että käännän Cealania täsmällisesti. Pyrin olemaan uskollinen alkutekstille. Mutta minusta tuntui, että minun täytyi ottaa joitain vapauksia kun tulin tämän nimenomaisen runon loppuun. Viimeinen säe, saksaksi ”zu Ehren”, kääntyisi normaalisti zai zunjing zhi zhong (kunnioituksella) tai kenties za rongyao zhi zhong (kunniaksi). Kelasin tätä pitkän aikaa edestakaisin mielessäni ennen kuin täysin yllättäen käänsin sen muotoon ”zai qushen zhi zhong”. Sana qushen tarkoittaa kumartamista tai kumartumista, surusta niin kuin runon konteksti asian määrittää, mutta myös alistumista ja kunnioitusta jonkin korkeamman voiman edessä. Tuolloin olin yllättynyt tästä säkeen ”uudelleenkirjoittamisesta”, mutta tunsin sen myös oikeutetuksi. Hyväksyisikö Celan tämän, ajattelin itsekseni. Luulen, että hyväksyisi, sillä minä olin uskollinen, vaikka vähän toisella tavalla. Kun päätin kääntää säkeen tähän tapaan, kyse ei ollut pelkästään pintatasosta tai kielellisestä jännitteestä, tai siitä, että halusin saavuttaa jonkin tietyn vaikutuksen kiinaksi. Pikemminkin ilmaisen sitä suremisen tunnetta, jonka tapaan alkutekstistä, mutta yhtälailla omasta itsestäni. Noille uhreille ei todella ole mitään muuta tapaa osoittaa todellista kunnioitusta, kuin kumartaa syvään, ”qushen”. Sen lisäksi vain tuollaisesta asemasta runoilijoiden on mahdollista Celanin sanoin ”puhua siitä reflektion kulmasta, joka on heidän oma olemassaolonsa.”

Totta puhuakseni, tuo runo tuntui odottavan minua. Olin jo kääntänyt pari- kolmesataa Celanin runoa (hän kirjoitti yhteensä noin seitsemänsataa), mutta en ollut aiemmin noteerannut tätä millään tavalla. En ennen kuin seitsemän päivää ystäväni poismenon jälkeen, jolloin päätin tehdä jotain hänen muistokseen (on kiinalainen tapa hoitaa sureminen touqi – seitsemäntenä päivänä – jonkun kuolemasta). Silloin runo avautui eteeni. Jorge Luis Borges on sanonut seuraavaan tapaan puhuessaan Edward Fitzgeraldin Rubaiyat-käännöksestä: ”Kaikki yhteistyö on mystillistä. Tuo englantilaisen ja persialaisen välinen oli kaikista mystillisintä, koska nämä kaksi olivat hyvin erilaisia ihmisiä, eivätkä he kenties olisi oikeassa elämässä ystävystyneet; kuolema, kohtalon oikut ja aika saivat yhden kiinnostumaan toisesta ja ne muovasivat heidät yhdeksi runoilijaksi.”

Mielestäni kaikkein perustavanlaatuisin tavoite runouden kääntämisessä on juuri tuollaisen ”yhden runoilijan” luominen. Jos käännökseni saavuttavat tämän, se johtuu siitä, että tietty määrä Celania asuu meissä kaikissa. Kääntäminen on prosessi, löytämisen ja ilmestyksen prosessi. Niin kuin Joseph Brodsky asian kerran ilmaisi, sitä kehittää filmin ja huomaa, että ”hänellä” on sinun silmäsi!

Mitä kiinalaisiin lukijoihin tulee, ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö he kokisi ”kiinankielistä Paul Celania” pikemmin kuin ”saksankielistä Paul Celania”. Oma näkemykseni on, että pätevä Celanin kääntäjä ei voi olla ”käännöskone”. Hänen täytyy välittää omat luovat voimansa, oma henkinen hahmonsa ja oma yksilöllinen jälkensä yhtälailla kuin se ”välttämätön jännite”, joka vallitsee alkuperäistekstin ja käännöksen välillä. Keskimääräinen kielellinen käännös ei koskaan tyydytä itseäni. Kyseessä täytyy olla oman vaivalloisen kielentyöstämiseni tuottama ”synnytys”. Toisin sanoen, ei riitä, että on uskollinen alkutekstille, käännöksen täytyy myös kyetä pääsemään sen tasolle ja sen täytyisi ideaalitapauksessa käyttää kiinaa alkutekstin valaisemiseksi.

Kun nyt ajattelen asiaa, niin työni näiden viime vuosien ajan ei ole ollut yksinomaan sitä, että olen luonut Celanille pysyvää paikkaa kiinan kielessä, vaan myös sitä, että olen tehnyt hänestä ”meidän aikamme” runoilijaa. Tavoitteenani on herättää henkiin runollinen sielu niin, että se voisi puhua kiinalaiselle yleisölle.

JC: En tiedä, onko tämä vain omaa kuvitelmaani, mutta se mitä kerrot Paul Celanin kääntämisestä, tuntuu jollain tasolla resonoivan niiden runojen kanssa, joita kirjoitit ollessasi Yhdysvalloissa vuonna 2007. Niissä on vihjauksia tragediasta, joka on haudattu, torjuttu, tai pitkälti unohdettu, mutta joka on silti hyvin vahvasti läsnä. Niissä myönnetään hienovaraisesti jokin hämärä voima, jonka kanssa runoilijan on kamppailtava. Kun luen noita vuoden 2007 runoja, tunnen että kirjoitat Yhdysvalloissa pikemmin kuin Yhdysvalloista, että sinun kestävämmät kiinnostuksen kohteesi runoilijana ovat toisaalla. Onko tässä järkeä?

WJX: Luullakseni asia on niin. Käännösteni ja oman luovan kirjoittamiseni välillä on ehdottomasti tiettyä resonanssia. Niin kuin olen toisaallakin sanonut, kirjoitusteni merkitys ei liity kirjalliseen genreen tai muotoon, jota satun käyttämään, vaan omaan olemassaolooni. Kaikki, mitä kirjoitan – runous, artikkelit tai käännökset – perustuu omalle olemassaololleni. Toisin sanoen, kaikki ne kiertävät samaa ydintä, joka tekee niistä tietyn kokonaisuuden. Tämä pätee myös runouteen, jota kirjoitin syksyllä 2007 asuessani Hamiltonissa koulunne residenssirunoilijana. Tuolloin olin syvästi murtunut kun kiinalainen ystäväni ja kollegani, Yu Hong, oli tehnyt itsemurhan (hän hyppäsi kotikerrostalonsa katolta). Lainatakseni Celanin metaforaa, maito muuttui minulle mustaksi. Muistan, että oli varhaisen joulukuun ilta. Olin juuri palannut perheeni kanssa lumimyrskyiseltä bussimatkalta New York Citystä Hamiltoniin. Laitoin tietokoneen päälle katsoakseni sähköpostini ja olin täysin järkyttynyt. Surullisuus oli niin musertavaa, että kesti joitain päiviä ennen kuin pystyin edes puhumaan. Mutta sitten kirjoitin runon ”Surren ystävän kuolemaa.” Runon lopussa huomaat, etten se ole minä, joka vedän matkalaukkua, vaan matkalaukku vetää minua ”alas / tätä jäätävää, vierasta joulukuun tietä.”

Olen kohdannut elämässäni aivan liikaa kuolemaa ja kärsimystä. Kungfutse sanoo: ”kolmenkymmenen vanhana seisoin vakaana; neljänkymmenen vanhana minulla ei ollut enää epäilyksiä; viidenkymmenen vanhana tunsin taivaan mandaatin.” En usko, että tuollainen lineaarinen viisauden kasautuminen on meille mahdollista. Etsin runoutta, joka on niiden ailahtelujen ja vaikeuksien tasolla, joita elämässä olen tuntenut. Monet lukijani ovat hätkähtäneet säkeistä, joilla päätän runon ”Lasillinen poikani kanssa”: ”Sitten ei ole mitään sanottavaa. / Kun poika nousee hakemaan uuden kierroksen, / isä katselee tyhjin silmin / kun vaahto laskeutuu / lasin pohjaa kohti.” He kysyvät, miten olen päätynyt noihin säkeisiin. Voin sanoa, että ne vain tulivat minulle. Voisi sanoa, etten lainkaan kirjoittanut niitä, vaan että elämäni vuodet puhuivat niissä runoilijan kautta. Kuten tiedät, tähän sisältyy tarina, tarina minusta ja pojastani, joka oli ollut poissa kotoa opiskellakseen Yhdysvalloissa. Tuntuu ikään kuin ihmisen koko elämä summattaisiin siihen tyhjään katseeseen tuolla hetkellä kun vaahto valuu tyhjän olutlasin pohjaa kohti, vai mitä? Luulisin, että siitä tietty ”läsnäolon” tuntu runoissani syntyy. Intuitiosi on oikeassa. Kirjoittaessani pyrin juuri tällaiseen välittömyyteen. Runo ”Emily Dickinsonille: Myöhäinen omistus” kuvailee runoilijan ikuista yksinäisyyttä ja päättyy sitten säkeeseen, ”Jostain pimeästä, rock & rollin jyske”. Dickinsonin maailmaan syntyy tietysti ironinen kontrasti, mutta tavoitteeni on myös välittää tiettyä läsnäoloa. Runous punnitsee sanaa ja ohjaa mielikuvitusta niin, että se voi palata siihen, mitä filosofit ovat kutsuneet ”läsnäoloksi, jossa olemme poissa”. Tämä ”läsnäolo” on meidän jalansijamme olemassaolossa. Se tulee vastaan jälleen runossani ”New Yorkin pohjoisosissa”:

New Yorkin pohjoisosissa

on pieni kylä nimeltä Hamilton,

sohjon pärskimällä, jään kuristamalla tiellä,

kello neljältä iltapäivällä, lumisateen valo

vetäytyi hetkessä pimeään

Kyseessä on pieni runo, vain viiden säkeen mittainen, mutta jokainen säe on ”läsnäoloon” lyöty kiila. Sitä voisi verrata kameran linssin tarkentamiseen johonkin, mutta se on mielestäni vaikeampaa. Kuvailen runossa sitä terän kaltaista voimaa, joka lumella ja jäällä on, sitä miten lumisade tekee kaikesta epäselvää, sitä monitulkintaisuutta, jonka joudumme kohtaamaan koettaessamme hahmottaa sitä missä me todella koskaan olemme. Se on eräänlainen fokus, mutta kohdistuu kaikkiin kokemuksen puoliin. ”Neljän kvartettinsa” lopulla T.S. Eliot kirjoittaa: ”Niin siis valon sammuessa / talven iltaan syrjäisessä kappelissa /historia on nykyisyys ja Englanti.”1 En ajatellut Eliotia kun kirjoitin tämän runon, mutta voin sanoa nyt, että koko henkilökohtainen historiani, koko olemassaoloni, löytyy tuon runon viimeisistä hetkistä, ”ikuisesta läsnäolosta”.

Luulisin vastanneeni viimeiseen kysymykseesi siitä, miten runouteni, vaikka onkin kirjoitettu Yhdysvalloissa, ei käsittele Yhdysvaltoja vaan heijastelee sen sijaan muita pysyvämpiä kiinnostuksenkohteitani. Samaa voisi sanoa monista kiinalaisista runoilijoista, kuten vaikka miten Quyang Jianghe kirjoittaa siitä miten hänen piti mennä Venetsiaan kohtaamaan Chengdun rankkasateita. Näkemykseni on, ettei runous ole reportaasia. (Pitkässä matkaesseessäni ”Residenssirunoilijan muistiinpanoja” [Zhuxiao shiren zaji] kirjoitan melko paljon Yhdysvalloista, mukaanlukien kokemuksistani Colgate yliopistolla.) Runous käsittelee ihmisen kaikkein vaikeimpia sisäisiä todellisuuksia. Yhdysvallat voi olla taustalla (kuten tauottomana lumisateena, joka on Kiinassa kovasti harvinaista; vanhana tammena; Greyhoundin bussina), tai vaikkapa Kiina, myös, mutta runot itsessään eivät käsittele Yhdysvaltoja tai Kiinaa. Ne käsittelevät kokemustamme. Sillä hetkellä kun runous löytää meidät, me alamme työskennellä sen puolesta, ja jos olemme onnekkaita, voimme astua olemassaolomme syvyyksiin. Ja sitä se käsittelee. Nykyisin tunnen itseni vapaammaksi kuin aiemmin. Kansallisuuden ja kansakunnan ajatukset eivät enää häiritse minua. En luokittele itseäni mielelläni ”kiinalaiseksi runoilijaksi”, tai luokittele itseäni sen paremmin ylipäänsä lainkaan. Olen luonnollisestikin kiinnostunut siitä, mitä maailmassa ja Kiinassa tapahtuu, mutta runoilijana huomaan tiettyjä asioita, tiettyjä yksityiskohtia, joihin muut ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota ja ne lietsovat runoilijanvaistoani. Esimerkiksi kun siivosin taloani päivää ennen kuin olin lähdössä Hamiltonista takaisin Kiinaan, pysähdyin takan eteen sen jälkeen kun tuli oli sammunut (olimme polttaneet tuomiasi halkoja). Istuin hetken itsekseni siinä kylmenevän tulisijan ääressä. Olivatko nämä minun jäähyväiseni Yhdysvalloille, sille elämänjaksolle, jonka olin perheineni viettänyt täällä? Sano mitä sanot, mutta jokainen kerran sytytetty tuli sammuu. Tuollaiset hetket johtavat minut ”eksistenssin runouden” äärelle.

1 T.S. Eliot, Autiomaa (Otava, 1949), Suom. Sinikka Kallio-Visapää

Johanna Sillanpää