Tänään, helmikuun 21. päivänä, maailmalla vietetään kansainvälistä äidinkielen päivää. Se on muistutus siitä, että kieli ei ole vain sanoja, joilla on erilaisia muotoja ja ääntämyksiä, vaan demokratian, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden perusta. Pohjoismaissa, joissa puhutaan yli sataa kieltä, tämän päivän tulisi olla tilaisuus paitsi juhlia tätä moninaisuutta – myös puolustaa ja kehittää sitä.
Monissa Pohjoismaissa äidinkielistä opetusta kyseenalaistetaan poliittisesti. Vähemmistökielten asema heikkenee, ja oikeus tulkkiin on vaarassa korvautua tekoälyratkaisuilla ja etätulkkauksella. Samaan aikaan kasvaa paine antaa englannin hallita koulutusta, tutkimusta ja työelämää. On helppoa uskoa, että yhteinen kieli tarkoittaa yksinkertaisuutta, mutta kielellisen monimuotoisuuden kaventamisen hinta on korkea: vähentyvä demokraattinen osallistuminen, heikentyvä integraatio ja köyhtyvä kulttuurielämä. Globaalissa taloudessa monikielinen väestö on vahvuus, erityisesti Pohjoismaiden kaltaisilla alueilla, missä kansalliskielet ovat pieniä.
Äidinkieli on ihmisen ensimmäinen työkalu maailman ymmärtämiseen. Lapsi, joka saa kehittää äidinkieltään, oppii helpommin muita kieliä. Aikuiset, joilla on mahdollisuus tulkkiin asioidessaan terveydenhuollossa tai viranomaisten kanssa, voivat käyttää oikeuksiaan täysimääräisesti. Vanhemmat vähemmistökielten puhujat säilyttävät ihmisarvonsa ja identiteettinsä, kun he saavat hoivaa omalla kielellään. Äidinkielen suojeleminen ei ole siis kustannus – se on investointi sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen ja tärkeä resurssi poikkeustilanteissa. Covid-19-pandemian aikana näimme selvästi, kuinka laaja kielitaito mahdollisti julkisen tiedonvälittämisen useammille.
Pohjola on pitkään ollut ylpeä kieliyhteisöstään. Se, että tanskaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ovat voineet puhua keskenään ilman tulkkia, on ainutlaatuinen vahvuus. Suomessakin ruotsia ymmärretään laajasti, sekä äidinkielenä monille että koulussa opetettuna toisille. Mutta tämäkin kulttuuriperintö vaatii aktiivisia poliittisia toimia, kuten julkaisutoiminnan ja käännösten tukemisen vahvistamista. Kun englanti asetetaan etusijalle, Pohjoismaiden sisäinen kielten ymmärtäminen on vaarassa heikentyä. Samaan aikaan meidän on nähtävä se todellisuus, jossa elämme: Pohjoismaat ovat koti myös saamen kielille, grönlannille, romanikielille, viittomakielille, meänkielelle, kveenille, arabialle, tigrinjalle, persialla, bengalille, ranskalle, venäjälle, saksalle, espanjalle ja virolle – lista on pitkä. Juuri tämä monimuotoisuus tekee alueesta elävän.
Me, tämän artikkelin allekirjoittaneet Pohjoismaiden PEN-keskukset, tiedämme, että sitoutumista ja osaamista on olemassa niin kouluissa, kirjastoissa, terveydenhuollossa ja työpaikoilla kuin kulttuuri- ja sananvapausjärjestöissä. Se ei kuitenkaan riitä.
Poliitikkojen joka tasolla on puolustettava kielellistä monimuotoisuutta kaikilla aloilla: äidinkielen opetuksessa, oikeudessa tulkkiin, vähemmistökielten asemassa, pohjoismaisten kielten ymmärtämisessä ja laajasta kirjallisesta kentästä. Ne voivat vaikuttaa erillisiltä asioilta, mutta kuten kielet, ne ovat yhteydessä toisiinsa. Yhdessä ne suojelevat, mahdollistavat ja puolustavat jokaisen ihmisten oikeutta omaan kieleensä – minkä tulisi olla lähtökohta myös vahvalle Pohjolalle.
Ruotsin PEN
Tanskan PEN
Norjan PEN
Suomen PEN
