Johanna Pentikäinen: Miksi liityin PENiin?

Silloin kun tarvitsen kirjoittamisrauhaa, menen lähimpään Starbucksiin. Asun tällä hetkellä Amerikassa, pienessä kylässä, ja kylän Starbucks on luonteva valinta, koska kirjasto ei ole aina auki. Kahvi on hyvää ja nettikin toimii.

Starbucksissa käyvät sekä lähistön kahden collegen väki että perheenäidit vietyään lapsensa kouluun. Minullakin on mukana välillä lastenrattaat, välillä läppäri, joskus molemmat. Kun aikansa istuu samoissa pöydissä, alkaa kertyä juttuseuraa. Joskus se haittaa kirjoittamista, joskus edistää.

Huhtikuun alussa samalle töpselille tuli nuorehko mieshenkilö. Hänkin, opiskelija, joka tekee läheisessä koulussa opettajansijaisuuksia, kuuluu kahteen Starbucks-viiteryhmään. Aloimme keskustella lapseni koulunkäynnistä ja Suomesta. Juttukaverini oli innostunut Sibeliuksesta. Luonnehdin hänelle muutamin sanoin aikakauden henkeä, suomalaiskansallista innostusta ja kerroin Kalevalasta.

Sibeliuksen musiikki oli siis poliittista, mies totesi. Kaikki taide saattaa olla poliittista, ajattelemme sitä tai emme, vastasin siihen. Vastaukseni oli reaktio miehen sanoihin, en ajatellut sanojani sen erityisemmin. Mutta jotenkin niiden sanominen helpotti.

Olin pitkään töissä taidekorkeakoulussa ja tulin eri yhteyksissä miettineeksi käsityksiä taiteen tekemisestä. Romanttis-myyttinen käsitys taiteilijan itseilmaisusta ei vakuuta minua. Se tuntuu rajoittuneelta, kilpistyy aina tekijään itsensä. Ihmiskäsitykseeni ei oikein mahdu, miksi yhdenlaiset olisivat sen kummempia kuin toisenlaiset. Romanttisen taidekäsityksen vastapainoksi on monenlaista ohjelmallisuutta, klassisena esimerkkinä kai sosialistinen realismi. Sekään ei tyydytä, minusta taide ei voi olla vain väline.

Oma taiteen tekemisen käyttöteoriani on vasta muotoutumassa. Jossain näiden kahden välimailla se taitaa kulkea. Ainakin siihen liittyy vuorovaikutusta, ilmaisun tarvetta ja havaintoja ympäristöstä. Keskustelukin, impulssinomainen reagointi toisten puheenvuoroihin voisi olla hyvä metafora.

Ajattelen, että kaikella kirjoittamisella on paitsi alkunsa, myös suunta. Kirjoittaminen tähtää johonkin uuteen. Joidenkin kirjoittajien ympäristöt eivät tue eivätkä salli uusien havaintojen esiintuomista. Heidän tilaansa pitää vaalia. Jokaisella meistä on lopulta edessä kaksi vaihtoehtoa: vaikeneminen tai suunsa avaaminen. Entä jos Karelia-sarja olisi vienyt Sibeliuksen vankilaan tai saanut hänet pelkäämään perheensä puolesta? Tätä voi miettiä, vaikka rinnastus saattaa tuntua banaalilta, kaukaa haetulta.

Viime kesäkuussa liityin Suomen PENin jäseneksi. Houkuteltuna, kyllä. Mutta liittyminen oli samalla yllättävän helppoa, myös sellaiselle, jolle järjestöihin liittyminen ei ole jokapäiväistä. Ajattelen, että tuo vastikään kuppilassa käymäni keskustelu selvensi minulle syyn. Kirjoittaminen saattaa aina olla poliittista. Kirjoittamisrauha, siis kokemisen, ajattelemisen, tuntemisen ja sanomisen rauha, voi olla kovin monin tavoin uhattuna, mutta kaikkiin syihin ei ole yhtä helppoa vaikuttaa.


Johanna Pentikäinen on FT, tietokirjailija, tutkija ja opettaja. Hänen keskeinen havaintonsa on, ettei kirjoittaminen muutu helpommaksi, vaikka sitä tutkisi, opettaisi ja harjoittaisi vuosikymmenen.

Johanna Sillanpää