Maanalainen vastarinta diktatuurissa
opetti minulle etäyhteydellä
tajunta tajuntaa vasten
sydän toista sydäntä kuunnellen
miten muuan leikki oikeasti menee.
Paperi sulkee kyllä sisälleen kiven
mutta kivi on kärsivällinen ja odottaa
miten paperi hapertuu, kostuu,
mätänee homehtuu
kunnes haihtuu
eikä siitä jää jälkeäkään
väkivaltaisen hallinnon laki
täynnä petosta ja valheita.
Sakset kyllä leikkaavat paperia
vaan saksien selän takana
kun terät viiltävät
kohti uutta uhkailua ja kiristystä
paperi kuroo väkivallan
leikkaushaavan umpeen
ja arven kautta
siliää uudelleen
vilpittömän runoilijan hengentuote
mukanaan valoa ja helpotusta.
Kivi tylstyttää aluksi sakset
niin luullaan, kunnes huomataan
että kivi onkin hiomakivi, liippa
joka tajuamattaan
teroittaa saksien terät,
nyt ne ovat niin viiltävät
että pureutuvat ennen pitkää
hiojansa läpi
tämän halkaisten
ja sen kohtalona on olla
itselleen hautakivi
sitä eivät peitä sammaleet
vaan säkeet
sanat, joita ei pitänyt olla
enää olemassa.
*
Jouni Inkala on runoilija, jonka ensiteos ”Tässä sen reuna” ilmestyi v. 1992. Hän on ollut Suomen PENin jäsen jo yli 30 vuoden ajan.
