Jukka Laajarinne: Kansallisaatteen paikka. Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi 2012

Kiitos Lufthansan lakon saavun kongressipaikalle Siófokiin vasta myöhään avajaispäivän iltana ja missaan päivän arvovierasesiintymiset kokonaan. Ennätän kuitenkin kuulla ja nähdä reippaita kansantansseja – joiden venäläisyyttä jotkut paheksuvat seuraavana päivänä.

Saan myös jälkikäteen kuulla tuohtuneita ja huvittuneita referaatteja Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinskin provokatiivisesta avajaispäivän puheesta. Medinski oli kritisoinut katoavien kielten elvyttämiseksi kehitettyä kielipesätoimintaa ja ilmoitti uskovansa ennemminkin luonnolliseen kielen välittymiseen kuin keinotekoisiin ratkaisuihin – eikä haluaisi ainakaan omia lapsiaan moiseen pakottaa. Hänen näkemyksensä mukaan Venäjä jo tukee avokätisesti – monilla miljoonilla ruplilla – vähemmistökieliä ja kulttuureja (joiden jalkojen alta viedään samaan aikaan miljardien edestä öljyä parempiin suihin), ja näiden asema onkin Venäjällä mitä mainioin. Venäjä on muutenkin suhtautunut alkuperäiskulttuureihinsa myönteisesti, mistä esimerkkeinä mainittakoon, että suomen kielikin kukoisti Venäjän vallan aikana, ja että suomalais-ugrilainen liikekin perustuu paljossa venäläisen tiedemiehen, M. A. Castrenin uraaurtaviin tutkimuksiin.

Niin. Suomalais-ugrilainen tai uralilainen identiteetti, mahdollinen yhteenkuuluvuuden tunne rakentuu todella ensisijaisesti kielitieteen ja kansantieteen tuloksille. Mutta kun yritän etsiä ajan tasalla olevaa kokemuksellista yhteyttä, huomaan joutuvani vaikeuksiin. Venäjän suurvallan läheisyys lienee yksi merkittävimmistä uralilaisia kansoja yhdistävistä tekijöistä.

Entäpä kansanluonne? Se, että auto-onnettomuudet ja itsemurhat ovat nuorten udmurtimiesten yleisimmät kuolinsyyt, herättää kieltämättä tuttuuden tuntemuksia. Eräiden tutkijoiden, esimerkiksi Frode Strømnesin mukaan kielten rakenteet myös vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, miten maailmaa hahmotetaan, ja esimerkiksi suomalais-ugrilaisten tapa kokea tilaa on erilainen kuin indoeurooppalaisten.

Monien suomalais-ugrilaisten kansojen väestöpyramidit ovat ongelmallisella tolalla. Kielten puhujat vanhenevat, samalla kun lapset ja nuoret assimiloituvat valtavenäläiseen kulttuuriin. Seuratessani esityksiä, joissa painotettiin aikuisten merkitystä kielen ja kulttuurin opettajina, ja katsellessani kuvia ja videoita perinnetyökalujen ja -menetelmien tai kansantanssien opettamisesta lapsille, en voinut välttyä kyynisiltä mietteiltä. Ei kai kieli voi pysyä elävänä, jos lapset kuulevat sitä ainoastaan vanhempiensa ja isovanhempiensa suusta? Eikö kansa ja kulttuuri ole jo terminaalivaiheen viimeisillä metreillä, mikäli sen jatkuvuus on kiinni kansanrunoista, tuohikonteista ja muinaispuvuista? Kieli voi elää ainoastaan, jos myös lapset ja nuoret käyttävät sitä keskenään, ja kulttuuri on hengissä ainoastaan, mikäli sen tavat ja erityispiirteet pystyvät sulautumaan arkeen.

En siis voi täysin yhtyä erään Hanti-Mansian edustajan lausumaan, jonka mukaan kansa voi elää vain, mikäli sen annetaan säilyttää alkuperäinen elämäntapansa. Kun maailma muuttuu, elämäntapojenkin on valitettavasti muututtava. Myös venäjän venäläisten elämäntapa on muuttunut, ja suomalainenkin kulttuuri on kohtuullisesti voimissaan vain, koska se on kyennyt mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Kyseisen edustajan varsinainen pointti taisi tosin olla, että kristityt ja muslimit voisivat jättää hantit ja mansit käännyttämättä ja näiden pyhät lehdot ja erämaitakin rauhaan, mihin ajatukseen on toki helppo yhtyä.

Pyhillä paikoilla ja palvontamenoilla – samoin kuin kansallispuvuilla, folklorella ja kansantansseilla – on varmasti kaiken kokoisille kansoille symbolisia merkityksiä. Noita merkityksiä ei kuitenkaan kannata vähätellä niiden symbolisuuden vuoksi. Ryhmäidentiteetti voi tutkitusti syntyä paljon vähäisempienkin yhdistävien merkkien varaan.

Haluan silti kysyä kaksi kysymystä.

Ensinnäkin: Onko kielellä tai kulttuurilla mahdollisuuksia, jos se elää enää museaalisina käytäntöinä, joita aikuiset yrittävät epätoivoisesti välittää lapsille?

Tähän kysymykseen olen alkanut suhtautua optimistisesti. Kielipesätoiminta osuu kielen oppimisen ytimeen: kieltä käytetään siellä, missä lapset ovat koolla. Kun lapset käyttävät kieltä keskenään, ollaan jo mahdollisuuksien tiellä. Menestyksestä on esimerkkejä: Uudessa-Seelannissa, josta kielipesämalli on kotoisin, on maorin kielen puhujien määrä noussut jo yli 100 000:een, kun se vuonna 1980 oli eräiden arvioiden mukaan vain 10 000. Kotimaassamme kielipesät ovat kasvattaneet inarinsaamen puhujien määrän alle kolmesta neljään sataan. Se, että inarinsaameksi tehdään jo laadukasta räppiä, kertoo myös jotakin.

Toisekseen: Mitä väliä? Emmekö voisi yhtyä ministeri Medinskin luultavasti ääneen lausumattomaan tausta-ajatukseen, jonka mukaan kielet ja kansat eivät kuulu kielipesien kaltaisiin hengityskoneisiin, vaan myös kielten luonnolliset kuolemat voidaan sallia?

Sukupuutot kuuluvat elämän kiertoon, mutta niin kuuluvat eloonjäämiskamppailutkin. Kielipesätoiminnassa tai hallinnollisissa tukitoimissa ei ole mitään luonnotonta suhteessa Medinskin ”luonnolliseen” kielen välittymiseen. Ja mikäli Strømnesin tutkimustuloksilla tai Edward Sapirin ja Benjamin Whorfin hypoteesilla on mitään relevanssia – mikäli kielemme todella

ohjaa sitä, mitä näemme ja koemme – merkitsee kielten ja kieliryhmien kuolema inhimillisen ajattelun, inhimillisten näkökulmien ja ihmisenä olemisen kaventumista.

On tilanteita ja paikkoja, joissa nationalismilla on edelleen myönteistä annettavaa.


Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PENin johtokunnan jäsen. Jukka Laajarinne osallistui suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin Siófokissa, Unkarissa 5.-7.9.2012.

Johanna Sillanpää