Essi Kummu: Muuan uskonyhteisön jäsenten hengellinen häpeämurha

Jehovan todistajien uskonnollisen yhteisön sisäiset dogmit on nyt avattu meille.

Jehovan todistajien yhteisö ei halua kommentoida julkisuudessa tuoretta Uskontojen uhrit ry:n raporttia, jonka mukaan yhteisö karttaa kaikkia jäseniään, jotka on erotettu tai jotka ovat itse eronneet Jehovan todistajien joukosta.

Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin mukaan Suomessa ei voi olla kahta erilaista oikeusjärjestelmää. Uskonnollinen kunniaväkivalta ei ole vieras käsite myöskään luterilaisen kirkon piirissä, jossa kuoliaaksi vaikeneminen ja perisynti ovat paketoineet ja tukahduttaneet ihmisiä jo vuosisatojen ajan.

Kai Sadinmaan tänä keväänä julkaistu 10 käskyä kirkolle julkistaa pappi Sadinmaan omakohtaisesti kokeman ahdingon: ”Kirkon touhut eivät kiinnosta sen jäseniäkään. Heille riittää, että kirkko hoitaa hautausmaat ja tekee diakoniaa. Fundamentalistien ja liberaalien riidat eivät heitä kosketa tai kiinnosta. Oppi on useimmille yhdentekevä.”

Yksi tuoreimpia todistuksia Sadinmaan väitteestä on Oulussa kielletyt agnostikkoillat. Papit Árpád Kovács, Päivi Jussila, Stiven Naatus ja Mikko Salmi toteuttivat yhdessä vapaaehtoisvoimin ja työnsä ohessa neljä hengellistä iltaa, joiden aihepiirit kulkivat otsikoittain: ”Jumalaa ei ole”, ”Kaste ei pelasta”, ”Ristin kuolema oli turha” ja ”Taivas on jo täynnä”.

Agnostikko -sana viittaa alun perin käsitykseen, jonka mukaan ei voida tietää, onko Jumalaa tai jumalia olemassa. Kirkon julkisesta teologisfilosofisesta keskustelusta poikkeava keskustelusarja herätteli viime keväänä hengen nälkäisiä vaativasta uskonretoriikasta käsin – olkoonkin, että ajalle muodikkaasti provosoiden ja negaatioiden kautta.

Pappien järjestämät illat aiheuttivat Oulussa uskonsodan. Tuomiokapituli sai useita kanteluja ja viime talvena kirkkoherrat päättivät, ettei agnostikkoiltoja saa enää järjestää Oulun seurakuntien tiloissa. Illoista tehtyjä kanteluja käsiteltiin myös Oulun hiippakunnan tuomiokapitulissa.

Uskonyhteisö reagoi rangaistuksella.

Papin roolista lipeävät vaiennettiin ja illat kiellettiin.

Kirkko-nimisen instituution kunniaa oli sohaistu, Jumalan sanan kunniaa ei.

Kun pappi Mikko Salmi puhui kuuleville uskonpainistaan ja kyseenalaisti ehtoollisliturgian sakramenttiluonnetta, hänen työsopimustaan seurakunnassa ei enää uusittu.

Huono juttu. Salmi puhui ja puhuu niin monen hengenpainivan suulla. Juuri epäilevän avoin ja ääneen lausuttu sana voi ojentaa käden toiselle painivalle ja vetää hänet yhteyden äärelle.

Meillä on oltava vahvuutta tulla havaituksi epäröinnin ja haurauden hetkinä. Meillä on oltava mahdollisuus puhua myös pieninä ja haavoittuvina, itse kuitenkaan tästä eleestä pienentymättä ja haavoittumatta.

Näyttää siltä, että minun horjuva ja epävakaa kirkkoni haluaa viittansa alle lauman, josta yksikään pää ei varmasti erotu ja nouse. Luterilainen kirkko kärsii paitsi massiivisesta jäsenkadosta, myös vakavista kasvukivuista. Agnostikkopappien järjestämän vapaan demokraattisen uskondebatin sensuuri vetää vertoja maailman suurimmille sortovalloille.

Olen jo pitkään seurannut kotikirkkoni toimia huolestuneena. Liittyisin kyllä seurakuntaani, mikäli löytäisin sieltä hengellistä vapautta tai edes elävää hengellisyyttä, mutta näiden sijaan törmään useimmiten papin kaapuun pukeutuneeseen kuusivuotiaaseen, joka on korvannut persoonansa lailla ja auktoriteetilla ja sydämensä opetuksilla ja kirjalla.

En valita kirkollisverosta, arvostan sakramenttejä ja viihdyn myös perinteisessä liturgiapalveluksessa. Jumalakäsitykseni pitää sisällään ambivalenssin, rienaamisen ja kritiikin. Viihdyn ja lämmittelen elävän teologisen keskustelun äärellä – vaikka se olisi Puolangan pessimismipäivillä käsikirjoitettu, suoraan sanottuna muuten aika virkistävää vaihtelua – mutta vaikenemista ja vaientamista, ja mitätöimistä sekä näkymättömäksi tekemistä suhde kotikirkkooni ei kestä.

Heinäkuussa kuluvana kesänä Helsinki pride -tapahtumassa lesboparin siunannut vantaalainen pastori Toni Fagerholm joutui jälkeenpäin mitätöimään tekonsa. Tällä hetkellä tuon siunauksen virallinen kertomus kuuluu, että se oli vain rukoustilaisuus, eikä muuta. End of story. Konservatiivinen kirkollishallinto sai jälleen kerran herkutella yhden pään tiputtamisella alas. Fagerholm sai säikähdyksen jälkeen pitää liperinsä. Minulle se on pieni lohtu.

Uskonnollinen kunniaväkivalta toteutuu ja löytää lakipisteensä juuri tällä kaavalla – instituution kuollutta kirjainta halventavan kirkko mitätöi vaientamalla.

Kirjailija Torsti Lehtinen ehdottaa kunniamurha-käsitteen etuliitteen korvaamista häpeällä. Hengellinen häpeämurha on kirkon sisäinen rakenteellinen pyhäinjäännös, joka kuitenkin raapii näkyvästi papiston ja myös meidän kirkkoon kuuluvien (epäröin, sinnittelen, olen alkanut tehdä laskelmia) kasvoja häpeäarville.

Kirkkoon kuuluminen tällaisenaan ei enää palvele hengellisyyden tarvettani, eikä se toteuta arvomaailmani ydintä – ihmisen perusoikeuden toteutumista tulla kohdelluksi, nähdyksi ja kuulluksi samanarvoisena, ajattelevana ja seksuaalisena olentona.

Palaan alkuun. Oikeusministerin mukaan Suomessa ei voi olla kahta erilaista oikeusjärjestelmää.

Kirkon ja valtion. Puhun nyt sananvapaudesta.

Jälkikirjoitus

Oulun kirjailijaseura on kutsunut agnostikkopapit jatkamaan kiellettyjä keskusteluiltoja Oulussa.

Papit hyväksyivät kädenojennuksen ilman kirkollisen esivallan suostumusta.  Ensimmäinen ilta pidettiin otsikolla ”Jumala ei luonut maailmaa” kesäkuussa.

Seuraava agnostikkoilta pidetään Oulussa ravintola Tubassa 15.8. otsikolla ”Raamattu ei ole Jumalan sanaa” alkaen klo 19.

* * *

Essi Kummu

Essi Kummu. Kuva: Sara Ahde

Oulussa asuva kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PENin jäsen. Essi Kummu on kirjoittanut niin novelleja, romaaneja, lastenkirjallisuutta kuin käsikirjoituksia. Romaani Karhun kuolema (Tammi 2010) oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnon saajaksi ja lastenkirja Puhelias Elias (Tammi 2012) Finlandia Junior -ehdokas.

Useissa monitaiteellisissa projekteissa ja työryhmissä vaikuttanut Kummu kuului myös koreografi Satu Tuomiston kohutun Riisuttuna -tanssieoksen (ensi-ilta 14.3.2014 Oulun kaupunginteatterissa) työryhmään.

Johanna Sillanpää