Panu Pulma: Kaaleen kieli – kuoleva kieli?

Kaaleen kieli – kuoleva kieli?

Panu Pulma

Romanikieleen perehtynyt lingvisti Kimmo Granqvist kutsuu 2000-luvun suomalaisten romanien, kaaleiden, käyttämää romanikieltä fennoromaniksi, romanien romanikieliseksi sanavarannoksi, jossa romanikielen ilmaukset ja sanasto on sopeutettu suomen kieleen.  Tässä mielessä alkuperäinen romanikieli, siis kielimuoto jolla on oma kieliopillinen rakenne, on vuosisatojen saatossa kadonnut.

Romanikielen alkujuurethan ovat Intiassa, täsmällisemmin sanottuna kyse on indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaisen haaran indoarjalaisesta alaryhmästä. Vuosituhantisen levittäytymisen myötä romanikieli toisaalta omaksui runsaasti vaikutteita matkan varrelta, erityisesti kreikan kielestä. Eurooppaan romanit levittäytyivät myöhäiskeskiajalla, ja samassa prosessissa alkoi romanikielen jakaantuminen murreryhmiin, jotka vähitellen muuntuivat kukin tahollaan. Nykyisten romanimurteiden pääjako kulkee Etelä- ja Pohjois-Euroopan välillä myötäilleen suurin piirtein Habsburgien valtapiirin ja Ottomaanivaltakunnan historiallisia rajoja. Pohjoismurteet, joiden perifeeristä muotoa myös Suomen romanien kieli alun perin on edustanut, levittäytyivät Pohjois-Saksan alueelta jakaantuen edelleen erilaisiin alueellisiin alaryhmiin. Kiintoisaa tässä on, että esimerkiksi Baltian ja Venäjän romanien käyttämä murre on edustanut tässä jaossa koillismurteita, kun taas Saksan sinti, Suomen kaaleen kieli ja käytännössä jo hävinneet Englannin angloromani ja Skandinavian skandoromani ovat kuuluneet samaan luoteismurteiden  ryhmään.

Jotta tämä kielimuotojen jakaantuminen ei näyttäisi liian yksinkertaiselta, on myös Suomen romanien kielessä havaittu oma murrejako itäiseen ja läntiseen murrealueeseen.  Oikeastaan vasta Toisen maailmansodan jälkeinen evakkoaalto, joka heitti Karjalan romanit ympäri Suomea, johti murrepiirteiden sekoittumiseen ja, kuten Miika Tervonen on todennut, yhtenäisemmän romanikulttuurin syntymiseen Suomessa. Tosin vain vähäksi aikaa, koska yhteiskunnan nopea murros osaltaan rapautti perinteisen romanielämänmuodon perusteet. Siinä yhteydessä kiihtyi myös kielen rapautuminen ja mainitun fennoromanimuodon syntyminen.

Romanikielellä on ollut, on toki edelleen,  oma paikkansa romani-identiteetin rakentumisessa. Vaikka lingvistit ovat havainneet romanikielen ”suomettumisen” näkyneen jo 1700-luvulla, pidettiin etenkin 1800-luvun kielinationalismin itsestäänselvyytenä, että kielen ja ”kansanluonteen” välillä oli oleellinen yhteys. Talonpoikaisrunoilija Paavo Korhonen, ”Vihta-Paavo”, runoili jo vuonna 1848 tämän näkemyksen selkeästi:

”Suku musta Mustalaisen/Kansa laiska, kiertolainen/Jolla on se outo kieli/kaiken kansan tuntematon/Jot´ei kouluissa kysytä/Oppihuoneissa osata/Sitä äänellä isolla/aivan pulskasti puhuvat/Röyhkeästi röykyttävät[…]”

Senaatin 1890-luvulla asettama valtion eli ns. Wallen komitea korosti puheenjohtajansa Sortavalan rovastin mukaan erityisesti kielen ja elämäntavan yhteyttä. Komitea olisi eristänyt romanilapset sisäoppilaitoksiin, jotta he eivät olisi oppineet romanikieltä.  Komitean mielestä juuri romanikieli muodosti sen sosiaalisen liiman, joka piti romaniyhteisöä kiinni vanhoissa perinteissään. Huomattavaa on, että jo tuolloin tiedettiin, että romanien kotikieli oli suomi, ja romanikieli opittiin vasta vähitellen osana yhteisön elämää. Hegeliläis-snellmanilaisessa kielinationalismin syväuskossa juuri kieli oli se kohta, johon romaniyhteisön ”normaalistamisessa” piti iskeä.

Wallen komitean esitykset jäivät paperille, mutta 1940-luvulta alkaen Suomen Mustalaislähetys aloitti käytännössä kielipuhdistuksen sosiaaliviranomaisten tuella. Mustalaislähetyksen romanilastenkodeissa ei romanikieltä ”pulskasti puhuttu, röyhkeästi röykytetty”.  Sadat romanilapset kasvoivat lastenkodeissa jääden vaille romanikielen alkeitakaan.  Vasta kun 1960-luvun radikaalit romanit järjestäytyivät Suomen Mustalaisyhdistykseksi ja aloittivat taistelun romanikulttuurin puolesta, alettiin myös Mustalaislähetyksessä hyväksyä romanikielen merkitys lasten kasvamiselle.  Viljo Koivisto, tuo Suomen romanikielen Agricola, alkoi kääntää romanikielelle uskonnollista kirjallisuutta ja luoda myös alkeisoppikirjamateriaalia.

Romanien näkökulmasta romanikielen oppikirjat ja sanakirjat eivät olleet itsestään selvästi siunaus. Monet romanit vastustivat romanikielen ”paljastamista” valtaväestölle.  Vaikka romanikielen käyttö oli romaniyhteisössä koko ajan vähentynyt ja kielitaito heikentynyt, oli omalla kielellä tärkeä rooli sekä kommunikaatiovälineenä, omana ”salaisena” kielenä että identiteettitekijänä. Koko 1970-luvun romaniyhteisössä käytiin kiivasta väittelyä romanikielen kirjallistamisesta ja etenkin se opettamisesta julkisissa instituutioissa. Osa romaniaktiiveista kuitenkin näki, että kieli on katoamassa, jos tekohengistä ei anneta. Vuonna 1980 pidettiin pohjoismaiden romaniseminaari, jossa arvostettu vanhan polven romaniaktiivi Edvard Grönfors asettui voimakkaasti puolustamaan romanikielen tutkimista ja opettamista.

Vähitellen romanikielen julkinen käyttö on lisääntynyt. Romanilapsille on joissakin kunnissa järjestetty romanikielistä opetusta ja romanikielistä oppi- ja muuta materiaalia on julkaistu. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa romanikielen asema vahvistettiin ja samana vuonna YLE aloitti romanikielisen ohjelmatuotannon.

Romanikielen asema tutkimuksessa ja opetuksessa on vahvistunut rankasti, nyt romanikieltä tutkitaan ja opetetaan yliopistotasollakin.  Mutta käykö niin, että kielen elävä käyttö jää suppean ”tiedostavan eliitin” varaan, kun taas romanien arjessa kieli haalistuu eräänlaiseksi suomenkielen slangiksi, jossa yhteisön jäsenet toki vahvistavat omaa identiteettiään romanikielisen sanaston ja sanontojen viljelemisellä, mutta itse kieltä ei enää viljellä?  Vaiko olisiko mahdollista, että nimenomaan romanien koulutustason nostamisella voitaisiin myös kohentaa romanien oman kielen taitoa? Helppo tie se ei ole, mutta onko muutakaan?

* * *

Panu PulmaKirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut sosiaalisten ongelmien-, sosiaalipolitiikan- ja kaupunkihistoriaan.

Panu Pulma julkaisi vuonna 2006 julkaisi tutkimuksen Suljetut ovet. Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan.

Vuosina 2009-2012 hän johti opetusministeriön rahoittamaa Suomen romanien historia -projektia, jonka tuloksena julkaistiin Suomen romanien historia (SKS 2012). Teokselle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuonna 2013.

Johanna Sillanpää