Peter Mickwitz: Örnulf Tigerstedt, Suomen PEN:in puheenjohtaja ja oikeistoradikaali

Panem et Circenses.

Anna minun nostaa malja vapaudellesi
kahdeksan tunnin työpäivällesi,
sivistyneelle sielullesi,
edistyksellesi
ja muille verukkeillesi!

Kun puheen tulva
on päättynyt,
paksut kirjasi kirjoitettu,
vaalikampanjasi loppunut
ja pyhät ihmisoikeudet
ottaneet vastaan syvän kumarruksesi,

kohdatkaamme silloin veljinä
ja vailla kaunaa,
astukaamme sisään
yksinkertaisen totuuden porteista:
todellinen vapaus,
gladiaattorit
ja Ceasarin uusi Circus.

Kun henkilön nimessä esiintyy joukko petoeläimiä (kotka, susi ja tiikeri), voi pitää lähes ennalta määrättynä, että hänestä tulee kirjailija, jolla on fasisti- ja natsisympatioita. Örnulf Tigerstedt on nykyään melkein unohdettu, mutta 1930-luvulla hän oli sekä Suomessa että Ruotsissa arvostettu kirjailija. Jotkut pitävät häntä jopa merkittävänä modernistina. Myöhemmin 1930-luvulla Tigerstedtistä tuli nuorten suomenruotsalaisten äärioikeistolaisten kirjailijoiden Musta kaarti -ryhmän pääideologi ja sodan aikana hän työskenteli Goebbelsin Euroopan Kirjailijaliitossa. Kaikelle tälle tuli loppu, kun Tigerstedt 1944 pakeni Ruotsiin, josta hän sai poliittisen turvapaikan ja jossa hän asui elämänsä loppuun asti. Erikoista on, että Örnulf Tigerstedt toimi vuosina 1933–1934 Suomen PEN-klubin puheenjohtajana.

Runo Panem Et Circenses kuuluu vuonna 1931 julkaistuun kokoelmaan Block och öde (Lohkare ja kohtalo). Runon halveksunta työläisliikettä ja porvarillista liberalismia kohtaan heijastelee ajalle tyypillistä fasismiin kallellaan olevaa ajattelua. Ihmisoikeuksia, työläisten oikeuksia, demokratiaa ja heikkouksia käsitellään yleisluontoisesti, tiukkasävyisesti ja ylimielisen ironisesti. Kaiken tämän vastakohdaksi piirtyy ”yksinkertainen totuus”, jota ennustettavasti edustaa uudessa Roomassa, uudella Colosseumilla (lue Mussolinin Italiassa) esitettävä väkivaltanäytelmä.

Runossa on myös tyypillinen dikotomia puheen ja toiminnan välillä: ”puheen tulvaa” halveksutaan. Tätä teemaa on syytä käsitellä hieman syvällisemmin. On ilmeistä, että Tigerstedtin mukaan puheen tulva ja ”paksut kirjat” eivät johda yksinkertaisiin totuuksiin, totuuksiin, jotka lopettavat pikkumaiset poliittiset vastakkainasettelut, ja joiden loppumisen myötä ihmisistä tulee veljiä toisilleen. Yksinkertaiset totuudet voi ilmaista ainoastaan valikoivalla ja karsitulla kielellä. Yksinkertaiset totuudet edellyttävät yksinkertaista kieltä. Ajattelu heijastuu myös Panem et Circenses -runon tyylissä ja kielessä: runossa ei ole yhtään kielellistä solmua. Otsikosta lähtien kyseessä on eräänlainen sanojen marssi, joka sanoo juuri sen, mitä on tarkoituskin: sanomassa ei ole mitään tarpeetonta tai hämmentävää, mitään mikä saisi lukijan epäröimään. Kaikessa selkeydessään runo lukitaan lopun tiukalla pisteellä.

Tällaisen runokäsityksen mukaan monimutkainen, epäselkeä tai koristeellinen kieli johdattavat pois kaikesta siitä mitä todellisuus ja totuus ovat. Tämä on kielinäkemys, johon törmää monissa yhteyksissä, myös yhteyksissä, jotka eivät edusta oikeistoradikalismia. Lopputuloksena on kuitenkin aina se, että kieli nähdään nimenomaan välineenä, jota käytetään kuvaamaan ja paljastamaan pohjimmiltaan yksinkertainen ja ymmärrettävissä oleva todellisuus. Juuri tässä näkemyksessä tietynlaiset työväenliikkeet ja laitaoikeiston runousoppi voivat löytää yhteisen maaperän.

Nykyään puhutaan usein alentuvasti ja ilman suurempaa käsitehistoriallista tietämystä ”postmodernista” taiteesta ja kirjallisuudesta, vaikkapa vastakohtana yksiselitteisesti ja helposti kommunikoivalle taiteelle ja kirjallisuudelle. Jos tähän vielä lisätään, että kaunokirjallisuudella tulee olla kansallinen tehtävä, ollaan jo syvällä oikeistopopulistien kulttuuripoliittisessa ohjelmassa. Meille, jotka haluamme kyseenalaistaa todellisuuden ja kielen välistä suhdetta, tällaisten ohjelmien levittämä käsitys kielestä on sekä banaali että valheellinen, mutta ennen kaikkea vaarallinen. Käsitys kielestä yksinkertaisena kommunikoinnin välineenä (jos vain käytetään oikeaa kieltä) on kuin viekoitteleva kuvitelma, johon monet kirjailijat ovat eksyneet. On olemassa minimalistisia suuntauksia, joissa uskotaan epärealistisesti yksittäisten sanojen voimaan ja painoarvoon. On myös hyvää tarkoittavia kielifilosofeja ja runoilijoita, jotka uskovat, että on mahdollista löytää kieli, joka näyttää asiat, maailman ja meidät, oikeassa valossa. Viimeksi mainittujen joukossa on monia modernisteja, jotka radikaaliudestaan huolimatta pyrkivät runoudessaan löytämään kielen, joka todella näyttää todellisuuden.

On myös toisenlaisia runoilijoita, joihin haluan ajatella että itsekin kuulun. Näille runoilijoille kieli on aina epätäydellinen, läpeensä puutteellinen ja täynnä tarpeettomuuksia. Nämä kirjailijat problematisoivat syntaksia, morfologiaa ja sanastoa. Heille kielioppi ei ole suljettu sääntöjärjestelmä, vaan korkeintaan tilapäinen kuvaus kielestä. Nämä runoilijat pyrkivät löytämään uusia runon kirjoittamisen metodeja ja lähestymään maailmaa sillä ainoalla tavalla, joka on meille pohjimmiltaan mahdollinen: kielen kautta. He eivät koskaan kuitenkaan luule, että kieli, jolla he kirjoittavat tai jota keksivät, olisi lopullista tai oikeaa. He myös tietävät, että runous on aikaa; kieli ja sitä myötä runous muuttuu kaiken aikaa. Parhaimmassa tapauksessa tästä seuraa, että nämä kirjailijat hakevat eettistä suhtautumistapaa kieleen ja sitä kautta maailmaan ja ihmiseen. Ehkä he ajattelevat: ”Elämme väistämättömässä epävarmuudessa, joka on läsnä myös kielessä. Tämä on olemassaolomme ja yhdessäolomme perusta.” Lisäksi he ajattelevat, että poetiikassa, jossa uskotaan, että kielestä voi löytää varmuutta ja turvaa, piilee fasismin virus riippumatta siitä, kuinka hyvää tarkoittavia pyrkimyksiä sellainen runous muuten sisältää.

Kyllä, juuri me kirjoitamme käsittämätöntä runoutta, hankalaa lyhytproosaa ja vinksahtaneita esseitä. Emme kirjoita näin sosiologisista tai puhtaasti kirjallisista syistä, vaan siksi että käsityksemme runoudesta on erottamaton osa etiikkaa; se mikä on epävarmaa maailmankosketusta ja ihmisenkosketusta kielessä. Uskomme, että kaikkien tulee olla varovaisia ja elää epävarmuudessa. Se että ei tiedä on merkityksellistä, sillä totuus ei mahdu mihinkään, millään kielellä kirjoitettuun kirjaan, ei kokonaan eikä osittain. Ja juuri sen takia me puhumme paljon, kirjoitamme laajoja kirjoja (ei ainoastaan fyysisessä merkityksessä), kirjoja, jotka tekevät hiljaisuuden mahdottomaksi, hiljaisuuden, jota yksinkertaiset totuudet ovat pullollaan. Etsimme itsellemme ja yhteiskunnalle suojaa kuvitelluilta totuuksilta, ja haluamme osoittaa konkreettisella tavalla, että jos tahdomme lapsillemme parasta, tällaisten valheiden kanssa ei voi elää.

*

”Puheen tulvaan” on myös toinen näkökulma, jota tässä yhteydessä vain sivuan: toimivassa demokratiassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Sille, joka haluaa yksinkertaisuutta ja selkeyttä, demokratia näyttäytyy aina liiallisena puheena. Demokratia on puhetta toiminnan kustannuksella. Demokratia on epävarmoja ja usein hämmentäviä sanoja ja tulkintoja, jotka johtavat epätyydyttäviin kompromisseihin. Juuri epätyydyttävyys on tärkeää, vaikka se ei olekaan helppoa vaan vaikeaa. Demokratia ei koskaan ole yksinkertaista tai edusta täyttä totuutta. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei kukaan tunne itseään poliittisesti täysin tyytyväiseksi. Jokaisen toimivan demokratian ytimessä on tyytymättömyys. Ei ole mitään selvää ja oikeaa kieltä, joka johdattaisi meidät utopiaan. Ei ole mitään kielen puhtautta, joka ratkaisisi kaikki ongelmat, jos vain lörpöttelijät puhuisivat vähemmän ja oikeammin.

Se mikä tekee demokratiasta demokratian, on äänten määrä, se että niitä on monia ja että ne ovat ristiriitaisia. Demokratiassa erilaisia ääniä on yhtä monta kuin kansalaisia ja tästä äänien kuorosta syntyvät vaalit. Yhteiskunnassa, jossa puhutaan vaan yhtä kieltä yhdellä äänellä, ei tarvita vaaleja. Sellaisessa yhteiskunnassa voisimme kaikki antaa saman äänen.

Peter Mickwitz

Käännös: Joonas Maristo

Peter Mickwitz on runoilija, esseisti ja Suomen PENin puheenjohtaja.

PEN Tiedotus