Ironian elinehto on käsityskykyinen ja vastaanottohaluinen yleisö.
Kun seuraa voittoisasti aaseilla kohti taivaallista Jerusalemia ratsastavaa Donald Trumpia ja hänen hengenheimolaisiaan, kuolonkorahduksia päästävä ironia alkaa oudosti muistuttaa kaivoskäytävän kanarialintua. Pienen linnun vaiettua monta muuta elollista seuraa perässä.
Vaarantuneita tai joukkotuhon uhkaamia pääjaksoja ja -heimoja riittää niin kulttuurin, tieteen kuin taiteenkin piirissä. Erityistä huolta kannan kahdesta eläytyvän ajattelemisen lajista: kirjoittamisesta ja lukemisesta. Ne ovat toisissaan kiinni niin kuin saman setelin kaksi eri puolta.
Kirjoittajat ja lukijakunta voivat kehittyä tai taantua yhdessä.
Sielunsa silmin on helppo nähdä sinisen valon ääreen kumartunut Homo Sometus lukemassa tekoälyn laatimaa tiivistelmää toisen AI-sovelluksen kirjoittamasta teoksesta, jotta siitä voi tunneavustimen tuella laatia viraaliuden rajoja koettelevan julkaisun.
Tällaisesta lukemisesta ja kirjoittamisesta en ole huolissani.
Olen huolissani siitä, että niin tekijänsä kuin kokijansakin haastava, oivaltamisen ilolla ja näkemisen kivulla palkitseva kirjoittaminen harvinaistuu. Syitä hiipumiselle on paljon, eikä kaikkia niitä tunneta, mutta kehitystä vauhdittaa takuuvarmasti kirjallisuusinstituution taloudellisten, fyysisten ja henkisten rakenteiden haurastuminen ja tuhoaminen – tuottamuksellinen tai tarkoituksellinen, sama se. Osaajat vaihtavat alaa, kirjakaupat ja kustantamot laittavat lapun luukulle, ompelukoneet ohittavat runokokoelmat kirjastojen lainausmäärissä, sikäli kuin marginaalikirjallisuuden hankkimiseen on ylipäätään enää varaa. Samalla hiipuu väistämättä myös lukijakunta.
Kirjailijat ovat tietysti edelleen vapaita kirjoittamaan, niin kuin jokainen meistä on vapaa nukkumaan ensi yön sillan alla.
Huolta kirjallisuuden tilasta on pidetty esillä pitkään. On tehty tutkimuksia, löydetty näyttöä, laadittu lausuntoja, esitetty suosituksia. Kaikkea tätä vilpittömin mielin, antaumuksella ja huolella.
Kirjallisuuden tukemista on perusteltu ainakin empatiakyvyn kasvattamisella, sivistyksen vaalimisella, oppimisvalmiuksien parantamisella, taiteen terveysvaikutuksilla, suomalaisen kulttuurin ylläpidolla, resilienssillä ja muodikkaasti myös myönteisillä vaikutuksilla maanpuolustustahtoon.
Lausuntojen ja laskelmien yleisöksi kaavailtu päättäjien joukko vaikuttaa kuitenkin kadonneen. Arkadianmäellä taotaan edelleen ympäripyöreitä ja latteita vastauksia erilaisille kulttuurilähetystöille, mutta mielenkiintoa teeskennellään yhä laimeammin.
Päätöksentekijöitä vaikuttaa kiinnostavan vain ja ainoastaan kysymys siitä, mitä jää viivan alle. Miljoona pois kirjallisuuden tuesta on miljoona pois valtion menoista – kirjallisuuden tukemiseen käytettyjen eurojen moninkertaiset myönteiset vaikutukset eivät merkitse mitään. Vastaavasti sadan miljoonan säästö perusterveydenhuollosta on sadan miljoonan säästö, vaikka se tuottaisi tulevaisuudessa monien satojen miljoonien lisäkulut erikoissairaanhoitoon.
Nyt on nyt, säästö on säästö ja viivan alle jää se, mitä viivan alle jää.
Silloin kun talous määrittelee moraalin ja yhteiskunnan instituutioiden luonteen, kyse on ekonomismista. Lähihistoriasta sen parhaiten tunnettu muoto on vulgaarimarxismi, jonka vanhemmat suomalaispolvet muistavat marxilaisten käsitteiden ja fraasien mekaanis-liturgisena toisteluna tilanteessa kuin tilanteessa.
Ihmisiä ei enää huidota korville historiallisen materialismin ontolla kuorella – moderneja lyömäaseita ovat säästämisen pakko ja kivuliaiden leikkausten välttämättömyys.
Tällä hetkellä vallitsevan ekonomismin alalajin voinee nimetä vulgaarikapitalismiksi. Vulgaarikapitalistille Grönlannin sulaminen tarkoittaa vain uusien kaivosten perustamisen mahdollisuutta. Nyt on nyt.
Vulgaarikapitalismin kielellä kirjallisuusinstituution ja samalla kirjailijoiden sananvapauden puolustaminen vaikuttaa hankalalta tai mahdottomalta. Siksi on syytä suunnata sanansa niille päättäjille ja kansalaisille, jotka ymmärtävät muitakin rekistereitä ja ovat valmiita kuuntelemaan tässä hetkessä tai ainakin tulevaisuudessa. Ihmisissä piilevää muutoksen mahdollisuutta ei kannata unohtaa.
Maailman järjestys rakentuu yhteisesti jaettujen kuvitelmien varaan. Se, mikä on kuviteltu, voidaan kuvitella toisinkin. Kirjallisuudella ja kirjailijoilla on roolinsa tuon kyvyn ylläpitäjinä, todistajina, joskus hankalien kysymysten esittäjinä. Juuri siksi kirjoja poltetaan, sanoja kielletään ja kirjailijoita vaiennetaan. Kirjallisuuden toimintaedellytysten leikkely kuuluu tuon jatkumon alkupäähän.
Sananvapaus ei koskaan kärsi yksin. Tämä on selvää trumpilaisen vulgaarikapitalismin ottaessa tihentyviä askeleita avoimen fasismin suuntaan. Kiire on osin harkittua, mutta samalla se kertoo ajatusrakennelman sisäisestä tyhjyydestä ja enteilee romahdusta. Kun yhteiskuntien moraalisen kompassin neula on juuttunut ekonomismiin ja odottaa korjaamista, on välillä työlästä uskoa kirjojen kirjoittamisen mielekkyyteen. On kuitenkin asioita, joiden puolesta kannattaa aina ponnistella, kuten hengitysilma ja toivo. Jokainen lukijaansa odottava uusi kirja on palanen puhdasta tulevaisuudenuskoa.
***
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija.
