Pykälä kaksitoista kertoo ihmisten oikeudesta sanaan. Siinä muistutetaan ilmaisun vapaudesta ja tiedon esteettömyydestä.
Suljen silmäni, mielessäni vilkkuvat kuvastot murtuneista muureista, kättelevistä saksalaisista ja häkeistä lentävistä sanakyyhkyisistä. Kuvittelen, miten sanat etsivät istumapaikkoja pilvistä, miten ne vaeltavat luoksemme tuolta kaukaa.
Tiesitkö, ettei siellä saa sanoa niin ja noin, eikä myöskään tuota sanaa saa enää käyttää, sana on kuulemma loukkaava.
Pilvistä sataa rajatonta tietoa meille, tänne Pohjolaan.
Jokaisella on sananvapaus. Pykälä 12 julistaa.
Aivan jokaisella.
Mutta onko se näin? Olemmehan Suomessakin totuttaneet itsemme ja muut siihen, että vaikeat ajatukset lauseineen tulisi sulkea turvattomuutta tuovina tiloistamme.
Saanko kysyä, minulta kysytään. Voinko minä valkoisena kantasuomalaisena sanoa tätä, puhua tuosta, miten ja millä tavalla voisin tehdä sen ei-rasistisesti, ei-loukkaavasti, mahdollisimman mukavasti, oikeaoppisesti. Lupaa etsitään varoen.
On aiheita, joita siirretään, ohitetaan, toivotaan, että uutisvirta korjaa ne silmistä muilla uutisilla, vähemmän epämukavilla. Swaipataan kunniaan liittyvä väkivalta vasemmalle niin kuin se olisi deittisovelluksen rumilus. Puhutaan miten naisen euro ei vastaa miehen euroa, vaikka maassa asuu maahanmuuttajanaisia, jotka eivät saa edes laittaa hakemusta työpaikkaan, saati että he pääsisivät töihin kerryttämään vieläkin vajavaisempaa euroaan.
Ei me ketään estetä. Kaikki saavat puhua, lupaillaan, mutta kerro ensin, kuka sinä olet puhumaan. Näytä ryhmään kuuluvuutesi, todenna se kertomalla intiimejä asioita itsestäsi,
sukupuoli, seksuaalisuus, etninen tausta, trauma.
Sopivaa puhetta, sopivalla sävyllä, sopivan näkymättömästi, sopivilta ihmisiltä.
Huudetaan ja alleviivataan miten kaikki miehet, paitsi tietysti silloin kun kyseessä on maahan muuttaneet miehet. Silloin ei todellakaan kaikki miehet.
Patriarkaatin saa murskata vain tietyt ihmiset.
Meidän maahanmuuttaneiden kohdalla puolustellaan jumalallisia siveyssääntöjä valintoina.
Uskonnollista segregaatiota, kättelyä ja kättelemättä jättämistä.
Tämä on kulttuuria, sanotaan, sitä täytyy kunnioittaa.
Se ei ole sukupuolisegregaatiota, ei myöskään miesten ja naisten välisen kosketuksen synnillistämistä, he vakuuttavat.
Samalla he vaativat kovaäänisesti sukupuolineutraaleja tiloja.
Ristiriitaa ei nähdä.
Tämä valikoiva vapaus ja vapautus kasvattaa huolia minussa, varmasti monessa muussakin.
Esteitä on kasoittain, milloin rakennamme huolen rampit? Milloin teemme sanan tilasta esteettömän? Enkä sano taas, sillä sananvapauden tila on aina ollut hatara. Sana on vauva, joka ryömii yhä, ja huoneistossa on vaikka mitä teräviä kulmia ja nurkan takana vaanivia uhkia.
Sananvapautta rajataan myös vastuulla, ja vastuu, se vasta onkin hieno asia.
Pienenä pakolaisena etsin sanojen merkitystä, auto, tuo parkkipaikalla odottava metallilaatikko, joka seisoo neljän kumisen pyörän päällä. Yhdistin sanoja näkemääni, aivan kuin olisin etsinyt muistipelissä kuvaparia. Ymmärsin jo varhain, että vastuullisuus yhdistetään hyvän aikuisen aktiviteetteihin, kuten:
Työssäkäyntiin.
Vanhemmuuteen.
Taloyhtiön talkoisiin.
Sivistyksen kartutukseen.
Äänestämiseen.
Onhan sananvapaus päättämistä, vastuun kantoa. Sillä on muutettu maailmaa, sen käyttämättä jättämisellä hyydytetty, potkaistu maailma historian takapenkeille, sananvapaus on kuulkaas demokratian elinehto, alusta, jonka päällä kaikki kaunis kukkii.
Mutta odottakaapas, tulen punakynä kädessä, mittanauha kaulalla, hakaneula huulten välissä.
Kerromme, mitä sanoja siedetään, näitä tässä. Kilttiä ja ilkeätä kieltä, nimeämme puheen. Näin eriytyminen syntyy. Jako on uljasta, usein hyvätahtoista. Nyt minä päätän: Viestillä ei ole merkitystä, viestinkantajalla on. Ja viestinkuulijalla.
Hänen täytyy olla sopiva. Hän ei saa varastaa sanojamme täältä turvallisesta tilasta. Käyttää maahanmuuttajien kokemuksia maahanmuuttajia vastaan.
Voi sinua viestin vastaanottajaa. Kuvittelemme sinut heikoksi, älyllisesti puutteelliseksi ja moraalisesti köyhäksi. Jos kuulisit kaikkien näkemykset, et osaisi enää valita, et erottaa jyviä akanoista. Pyörtyisit vapaasta sanasta, ja linnut lentäisivät pääsi ympärillä niin kuin lastenohjelmissa. Ehkä ne olisivat sinulle sopivia? Paljon kirkkaita värejä ja onnellisia loppuja.
Näin kilttien ja turvallisten sanojen voimilla sananvapauden ylirajaisuus unohdetaan.
Unohdetaan, että Suomeenkin on paettu diktatuuria, koska kieli kehtasi kosteana kertoa.
Unohdetaan, että yhden maan vähemmistöuskonto on toisaalla vallassa, rakenteiden kuninkaana, estämässä toisilta sanan, vapauden, oikeuden.
Vähemmistö täällä on enemmistöä tuolla, mistä pilvet koittavat kuljettaa viestejään, joita ei enää haluta lukea, ne tuottavat epämukavia tunteita, jotka horjuttavat huolellisesti rakennettua todellisuutta. Totuus ei mahdukaan meidän taivaalle.
Sen täytyy etsiä paikkaa muualta, tuolta jostain.
Nauretaan vaan makeasti, niin että vatsat hytkyvät ja takahampaat vilkkuvat, sillä sananvapaudesta vaahtoavat vain typerät, ne, joita on armottoman helppoa pilkata.
*
Sara Al Husaini (s. 1992) on Kuopiossa kasvanut irakilaistaustainen kirjailija, feministi ja filosofian maisteri. Hän syntyi pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa ja muutti Suomeen vauvana. Hänen esikoisromaaninsa Huono tyttö (2023) on omakohtainen tarina pakkoavioliitosta ja vapauden hinnasta. Huono tyttö voitti BookBeatin Vuoden tulokas -palkinnon. Romaani oli ehdolla myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Sara Al Husainin toinen romaani Kenelle maa kuuluu (2025) voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon.
