Meille ukrainalaisille sananvapaus on erityisen arvokas. Nykyään kansani taistelee päivittäin tämän oikeuden puolesta — sillä tiedämme, että Venäjän miehityksen mukana kulkee valheiden, sensuurin ja kieltojen sumu.
Olen toimittaja, joka pakeni perheineen Suomeen vuonna 2022. Jos minulta olisi kysytty vuonna 2021, mitä sananvapaus minulle merkitsee, olisin vastannut: se on mahdollisuus ottaa esille mitä tahansa aiheita, ilmaista vapaasti ajatuksiaan sekä saada ja levittää yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa.
Juuri tämän puolesta me kollegoinemme taistelimme jo vuonna 2013, kun presidentti Janukovytšin hallinto yritti ottaa käyttöön sortavia lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden vapautta. Se oli haaste, johon yhteiskunta vastasi vallankumouksella, jota Ukrainassa kutsutaan Ukrainan arvokkuuden (tai omanarvontunnon) vallankumoukseksi.
Tänään kantani ei ole muuttunut, mutta ymmärrykseni on syventynyt.
Asuttuani jo kolmatta vuotta Suomessa ymmärrän yhä selkeämmin: sananvapaus on myös oikeus tulla kuulluksi. Se on oikeus puhua omista tunteistaan – kivusta, vihasta, raivosta – ilman, että niitä vaiennetaan. Elämme jatkuvassa huonon uutisen odotuksessa. Jos katsot viestipalveluitani, siellä on kymmeniä ukrainalaisia uutiskanavia. Ne raportoivat päivittäin pommituksista. Facebook-syötteeni on täynnä varainkeruukampanjoita ystäville ja kollegoille, jotka ase kädessä puolustavat Ukrainaa, sekä viestejä kuolleista ja haavoittuneista.
Mutta tästä puhuminen Suomessa on vaikeaa. Kipumme ja raivomme yhteistä hyökkääjää kohtaan jäävät usein kuulematta. Tällaiset keskustelut keskeytetään kohteliaasti. Tunnen monia, jotka ovat lopulta vaienneet.
Vuonna 2023 eräs tuttavani halusi puhua Ukrainan tukimielenosoituksessa, mutta häntä kiellettiin – liian ”radikaalin” puheen vuoksi. Puhe päättyi sanoihin: ”Venäjä on tuhottava.” Se ei ollut aggressiota, vaan reaktio – hänen sukunsa historia on syvästi juurtunut meidän yhteiseen karjalais-ukrainalaiseen tragediaamme, jossa imperiumi saapuu aina sodan kera. Silloin se vei teidän maitanne. Tänään se täyttää meidän maamme verellä.
Miksi emme voi puhua tästä avoimesti? Miksi emme voi tuoda esiin näkemystämme oikeudenmukaisesta rauhasta ja omasta turvallisuudestamme? Meille se on mahdollista vasta silloin, kun naapuri lakkaa olemasta uhka. Ja se tarkoittaa, että nyky-Venäjän on muututtava: Sen on hajottava pienempiin valtioihin, jotka kykenevät itsetutkiskeluun, oman kulttuurinsa elvyttämiseen ja rehelliseen keskusteluun omasta historiastaan.
Tiedän tarinan ukrainalaisista vanhemmista, jotka pyysivät poistamaan Venäjän liput päiväkodista, koska ne pelottivat heidän lapsiaan. Mutta hoitajat vastasivat, että täytyy ”huolehtia venäläisen kulttuurin säilyttämisestä”. Mitä tarkoitamme ”venäläisellä kulttuurilla”? Tämä kysymys on edelleen tabu. Eikö ole tärkeää ymmärtää, että ”imperialistinen” venäläinen kulttuuri on pikemminkin monien kolonisoitujen kansojen, mukaan lukien ukrainalaisten, saavutusten kokonaisuus?
Eräs aktivistiystäväni yritti jo vuonna 2021 saada Helsingin Ateneumin tunnustamaan Ilja Repinin ukrainalaiseksi taiteilijaksi. Vasta täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen museo korjasi kuvatekstin, ja ukrainalainen taiteilija lakkasi vihdoin olemasta venäläinen.
Butshan verilöylyn kaltaisten tragedioiden jälkeen olen useaan otteeseen nähnyt, kuinka ukrainalaiset ovat yrittäneet ilmaista vastarintaansa symbolisesti – t-paitojen tekstien, nauhojen, värien ja sosiaalisen median viestien kautta. Mutta jopa nämä rauhanomaiset eleet törmäsivät pyyntöön olla ärsyttämättä, koska ”joku” voisi loukkaantua. Sen ”jonkun” loukkaantuminen osoittautui tärkeämmäksi kuin meidän tuskamme.
Lopulta törmäsin myös itse tilanteeseen, jossa puhuminen oli mahdotonta. Lyhyen yhteistyöjaksoni aikana erään suomalaisen mediayhtiön kanssa minua yritettiin pakottaa sopimaan ukrainalaiselle yleisölle suunnatuista aiheista venäläisen toimituksen johtajan kanssa. Selitin, että en voi hyväksyä sellaista toimittajana enkä Venäjän hyökkäyssodan kokeneena ihmisenä. Minua ei kuunneltu. Kun otin yhteyttä henkilöstöosastoon, minulle vastattiin: ”Ymmärrät kai, että työskentelet suomalaisessa yrityksessä?”
Sopimustani ei uusittu. Ja lähtiessäni johtaja kysyi: ”Mikä sinua tarkalleen ottaen häiritsi yhteistyössä venäläisen toimituksen kanssa?” Tämä kysymys järkytti minua. En ollut halunnut minkäänlaista yhteistyötä, mutta minua yritettiin pakottaa siihen. Ja jo se, että minun piti sitä selittää, oli nöyryyttävää.
Siksi koen, että sananvapaus ei ole vain oikeutta puhua. Se on oikeutta tulla kuulluksi.
Haluan, että niiden ääni, jotka ovat nähneet sodan lähietäisyydeltä, menettäneet kotinsa ja paenneet pommituksia, kuuluisi vapaasti. Ei vain Ukrainassa, vaan jokaisessa maassa, joka kutsuu itseään demokratiaksi. Me ukrainalaiset ymmärrämme vapauden arvon paremmin kuin kukaan muu. Vapaus on erottamaton osa turvallisuuttamme ja perusta luottamuksellisen vuoropuhelun rakentamiselle meidän ja muiden kansojen välillä.
(Teksti on käännetty ukrainasta tekoälyn avulla ja sen on editoinut Kristiina Markkanen yhdessä Svitlana Yeharminan kanssa.)
***
Lue Svitlana Yeharminan teksti ukrainaksi
Svitlana Yeharmina on ukrainalainen toimittaja, joka pakeni Venäjän hyökkäyssotaa Suomeen vuonna 2022.
