Teinitytön päiväkirja sotaa käyvästä Tšetšeniasta

Teinitytön päiväkirja sotaa käyvästä Tšetšeniasta

Polina Žerebtsova

Suomennos Pauli Tapio


Aloin pitää ensimmäistä päiväkirjaani kymmenvuotiaana Tšetšeniassa, Groznyin kaupungissa, vuonna 1994, vähän ennen Ensimmäisen Tšetšenian sodan alkua.

Rakkaan isoisäni kuolema pakotti minut aikuistumaan varhain. Hän oli elokuvaaja, toimittaja ja Toisen maailmansodan veteraani. Hän kuoli sairaalan tulituksessa Groznyin kaupungissa.

Perheellämme oli suuri, 10 000 niteen kirjasto, johon sisältyi paljon antikvaarisia kirjoja 1800- ja 1700-luvuilta.

Lapsuudesta lähtien luin filosofisia, historiallisia ja maantieteellisiä teoksia.

Kodissamme pidettiin kunniapaikalla kolmea kirjaa: Tooraa, Raamattua ja Koraania, kunnioituksen osoituksena kaukaisille esivanhemmillemme, jotka tunnustivat eri uskoja.

Yksi isoäideistäni on taiteilija, toinen näyttelee teatterissa. Äidinpuoleinen isoisäni työskenteli 25 vuotta Groznyin paikallistelevisiossa. Äidinkielensä venäjän ohella hän osasi hyvin tšetšenian kieltä sekä useita eurooppalaisia kieliä. Hän oli erittäin sivistynyt ihminen. Isänpuoleinen isoisäni harrasti musiikkia, tanssi ja näytteli teatterissa.

Kiitos tietämyksen, joka siirtyi sukupolvelta sukupolvelle, minä ymmärsin verenperintöni monimuotoisuuden: suvussamme on ollut puolalaisia, ukrainalaisia, juutalaisia, venäläisiä, tšerkessejä, ranskalaisia, tšetšeenejä ja monia muita kansallisuuksia. Kaikki isoäitini ja isoisoäitini pitivät  murrosiässä ja nuoruusvuosinaan päiväkirjaa. He kirjoittivat runoja ja kertomuksia ja tutkivat muinaisten kreikkalaisten, Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen, opetuksia. Monikansalliset esivanhempani olivat minulle esimerkkinä.

Mitä tulee venäläisten ja tšetšeenien välien huonontumiseen Pohjois-Kaukasiassa, niin ennen ensimmäistä Tšetšenian sotaa (1994) en kykene muistamaan mitään vastaavaa. Ihmiset elivät ystävinä, viettivät yhdessä juhlia, solmivat liittoja, jakoivat iloja ja murheita. Monissa tšetšeeniperheissä äiti tai isoäiti oli venäläinen.

Ensimmäisen Tšetšenian sodan jälkeen tšetšeenien ja venäläisten välit muuttuivat hyvin vaikeiksi.

Jouduin kokemaan kansanmurhan molemmilta puolilta: venäläiset sotilaat pommittivat ja tuhosivat kaupunkiani ja haavoittivat minua, mutta venäläisen sukunimen vuoksi minua ahdisteltiin opiskelupaikassani ja myöhemmin työssäni sanomalehden myyjänä. Mutta siitä huolimatta, että Venäjän federaation sotilaat pommittivat ja haavoittivat minua, ja että menetysten katkeroittamat tšetšeenit  vainosivat minua, mielipiteeni sodan syistä ovat säilyneet muuttumattomina: vallanpitäjien virheet ja maan valloittaminen tarkoituksena saada itselleen arvokkaita luonnonvaroja – nimittäin öljyä – olivat tämän sodan aiheuttajat. Myös Venäjällä oli työttömyyttä ja kriisejä. Mitä enemmän kuolemia, sitä vähemmän nälkäisiä ja tyytymättömiä. Sitä vähemmän on maksettava avustuksia ja eläkkeitä. Paljon voi vähentää sodan varjolla. Päätellen jo pelkästään Tšetšeniassa tapetuista tuhansista lapsista, vallanpitäjät onnistuivat pirullisessa tehtävässään täydellisesti, ja tuhosivat siinä sivussa kansojen väliset suhteet.

Mutta minä ymmärsin lapsena, että tärkeintä on kuvata tapahtumia, tallettaa ne.

Ollessani aivan tapahtumien keskipisteessä, kokemukseni auttoi minua tuntemaan tämän. Olemaan silminnäkijä, olemaan se, joka intohimottomasti kuvaa historiaa ympärillään. Kenties tässä ilmeni esi-isieni monikansallisuus, minua lapsuudesta asti ympäröineiden taiteilijoiden, näyttelijöiden ja toimittajien elämäntapa.

Sukunimeni tuli minulle äidin puolelta.

Vuoden 1995 tammikuussa Ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana, pikkupojat toivat kirjeen, joka oli löytynyt kuolleelta venäläiseltä panssarivaununkuljettajalta. Hän kirjoitti siinä vaimolleen.

Koko talomme luki sen. Iäkkäät naiset itkivät. Erään kohdan minä kopioin lapsuuden päiväkirjaani: ”… Huolehdi tyttäristämme. Lähestymme Groznyin kaupunkia. Meillä ei ole valinnanvaraa. Emme voi kääntyä takaisin, sillä omat panssarivaunumme käänsivät tykkinsä meitä kohti. Jos palaamme, sitä pidetään petturuutena. Meidät kaikki määrätään ammuttaviksi. Olemme menossa kohti varmaa kuolemaa. Hyvästi.”

Kun taistelut kesällä hiljenivät, aikuiset veivät kirjeen postiin ja lähettivät sen palaneen paperin alareunassa olevaan osoitteeseen.

Olin yksitoistavuotias elokuussa 1996, kun tšetšeenijoukot hyökkäsivät ja valtasivat venäläisiltä suuria osia kaupungista. Tuolloin rappuumme lensi tykinammus. Rappuun oli kerääntynyt paljon ihmisiä, sillä taistelut olivat hetkeksi rauhoittuneet. Melkein kaikki he kuolivat. Äiti meni ulos käsissään lakana haavoittuneiden sitomista varten. Hän antoi sen jollekin räjähdyspaikalle rynnänneistä naapureista ja meni hakemaan toista. Sillä hetkellä vielä yksi tykinammus lensi suoraan rappuun ja kaikki, jotka olivat tulleet apuun, kuolivat.

Se oli kuin anatomian oppitunti. Näin ensimmäistä kertaa, että veri ihmisen ruumiinonteloissa on hyvin sakeaa. Ja että sen läikyttämiseen tarvitaan räjähdyksen paineaallon voima.

Eikä se virrannut alas pitkin sirpaleiden repimää rappukäytävän seinää.

Rämmin ulos nilkkojani myöten veressä. Jonkun ruumiista irroneet jalat lojuivat kengissään…

Suojaten räjähdyksestä selvinneitä naisia ja lapsia omilla ruumiillaan, kaupunkia puolustavat vapaaehtoisjoukot veivät meidät pois tulitusalueelta. Sitten he veivät joitakin haavoittuneita sairaalaan ja keräsivät rahaa leikkauksia varten.

Sotaisassa lapsuudessani samastuin ajatuksissani lempikirjani sankariin: Janusz Korczakin prinssi Maciusiin. Prinssi piti päiväkirjaa jouduttuaan karkotukseen Valkoisen Pirun saarelle.

Toisen Tšetšenian sodan aikana mieleeni kohosi Leningradin piirityksessä päiväkirjaa pitäneen ja neljätoistavuotiaana kuolleen Tatjana Savitševan hahmo. Siihen amsterdamilaiseen tyttöön, joka ennen Päiväkirjaansa opiskeli klassisessa lyseossa, minä suhtauduin pidättyväisemmin, vaikka tunsin häntä kohtaan luonnollisesti myötätuntoa.

Mutta luulen, että kaikki me ”äärimmäisten” päiväkirjojen kirjoittajat olemme hyvin erilaisia, ja että itseään on vaikea verrata kirjan sankariin. Ehkä siksikin, että jokaisen sodan luoma helvetti on hyvin spesifinen.

Toisessa Tšetšenian sodassa, ollessani jo neljätoistavuotias, aloin allekirjoittaa päiväkirjamerkinnät merkinnät satuhahmon nimellä, ”Prinsessa Budur”, ikään kuin karkottaakseni pahat taiat ja ollakseni kuolematta…

Päiväkirjani, joka kuvaa toista Tšetšenian sotaa, jolloin oli 14-17-vuotias, julkaistiin Venäjällä vuoden 2011 kesällä. Se on puhtaasti dokumentaarinen teos. Vain yksikin kvantti epätotuutta riittäisi tuhoamaan sen kuin jonkin mystisen, todellista tietoa kantavan ytimen. Päiväkirja yrittää punnita kaikkea ja määrittää lopputuloksen. Ketään ei suosita. Mutta Korkeimmasta oikeudesta poiketen Päiväkirjan henkilöiden nimet on usein vaihdettu, sillä Jumala tuomitsee heidän tekonsa. Ihmisten on vain tiedettävä ne.

Mahdollisuus päiväkirjan sodasta kertovan osan (1999-2002) julkaisemieen ei syntynyt välittömästi. Kuitenkin toivomus, että ihmiset lukisivat, ymmärtäisivät ja tiedostaisivat, miten sota turmelee sielun ja ruumiin, ja miksi ei pitäisi sotia, oli aina läsnä. Jopa niinä hetkinä ammuskelun keskellä, jolloin epätasaisella käsialalla tallensin sitä, mitä tapahtuu ympärilläni.

Päiväkirjan toisen, venäjän kielellä kustannetun osan (1999-2002) julkaisutilaisuus oli Moskovassa syksyllä 2011, Andrei Saharovin museossa.

Paikalle saapui paljon väkeä.

Kirja kiinnosti kaikkia, keskustelu oli eläväistä: syntyi dialogi.

Venäjällä on ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet virallisten kertomusten valheisiin.

Ihmiset haluavat tietää totuuden. Mutta totuus paketoidaan yhä huolellisemmin kauniiseen paperiin.

Loppujen lopuksi todellisuus katoaa. Monet ovat alkaneet aistia tämän. Ja ne äärimmäisen harvinaiset dokumentit, joita heidän käsiinsä päätyy, muuttuvat tiekartoiksi, jotka voivat johdattaa ihmisen ulos todelliseen maailmaan.

Joidenkin ennalta-arvaamattomien, mystisten olosuhteiden vaikutuksesta, julkaisutilaisuuden päivämääräksi tuli 21. lokakuuta. Se oli ainoa vapaa päivä. Alun perin julkaisutilaisuus oli aiottu pitää aivan lokakuun alussa.

Jo vähän ennen tilaisuutta, katsottuani itseäni peiliin, ymmärsin, että maailmankaikkeus maksaa velkaansa takaisin: nimittäin juuri kaksitoista vuotta sitten, juuri lokakuun 21. päivänä, venäläinen raketti räjähti rauhallisella groznyiläisellä torilla, ja minä olin elämän ja kuoleman rajalla.

Vuosi 1999. Päiväkirja. Olen 14-vuotias.


”Minä ja äiti haavoituimme 21. lokakuuta. Näin, miten pöydän ääressä istui tapettu nainen. Haavoittuneet piilottelivat kahviloissa ja talojen rappukäytävissä. Vapaaehtoiset pelastajat keräsivät ammuskelun uhreja ja veivät heitä autoihin. Ensisijaisesti vakavasti haavoittuneita.

Kaikki oli alkanut niin odottamattomasti, noin viideltä iltapäivällä. Olimme keränneet viimeiset tavaramme. Niitä oli kaksi laukkua.  Yksi minulle, toinen äidille. Tapasimme Kusumin lapsen kanssa. Seisoskelimme ja juttelimme. Äkkiä kirkas välähdys valaisi vielä paisteisen taivaan. Seurasi voimakas rytinä. Kierähdimme pelästyneinä pöytämme taakse. Istuimme teräksisten kojujen keskelle. Muutakaan suojaa ei ollut lähettyvillä. Räjähdys! Sitten vielä… monta samanlaista räjähdystä. Juoksimme tavarat unohtaen vaatekaupan pihalle. Se oli aivan Groznyin keskustassa, Rosa Luxemburgin kadulla.

Kun juoksin, valtava sirpale lensi viheltäen ohitseni kuin edellisen räjähdyksen kaiku. Se ei viiltänyt mimua vaan aikaa, joka katosi jonnekin alas kuin lämmin vesi, ja minä seisoin kuivassa joenuomassa ymmärrettyäni yhtäkkiä, ettei äiti, eikä kukaan muukaan voisi pelastaa minua kuolemasta, jos huutaisin apua.

Kuolema ja minä. Vain me kaksi olimme yhteydessä toisiimme tässä maailmassa. Ei ollut mitään, mikä olisi voinut seistä välillämme. Kaikki vaikutti minusta naurettavalta ja tarpeettomalta. Tavarat, laukut ja kaiken maailman arvoesineet. Ymmärsin, etten veisi Sinne mukanani mitään, en yhtään mitään.

Voimakas isku ja… aika palasi yhdessä tulisten kipinöiden kanssa, jotka sirpale viilsi irti pääni vieressä olevan talon tiiliseinästä. Jalkojani raatelivat pienet metalliset leuat, mutta en kyennyt heti pysähtymään. Kaaduin vasta muutaman askeleen päästä… Minut nostettiin. Syöksyimme asuintalon sisäänkäynnille, mutta siinä oli toisen oven tilalla ristikko. Juoksimme pihalle shokissa, ja heittäydyimme viereisen asuintalon sisäänkäyntiin. Siihen, missä oli aikaisemmin kalastusvälinekauppa. Kun istuuduin piilouduttuani nurkkaan, läpitunkeva kipu jaloissani antoi tietää itsestään. Äiti ja Kusum sysäsivät samaan rappukäytävään tšetšeenitytön.

Tytön polvi oli taittunut nurin. Näin ensimmäistä kertaa, että luu on sisältä valkoista. Hän oli shokissa ja sanoi vain: ”Sattuu! Sattuu! Sattuu!”

… … … … … … … … … … …

 

 

 

 

 

 

 

Budur

Muutaman päivän kuluttua (sirpaleita jaloissani) kykenin hädin tuskin liikkumaan edes kävelykepin kanssa. Kuitenkin pelkäsin päästää äitiä näkyvistä ja sen vuoksi raahauduin hänen kanssaan torille.

Paikassa, johon raketti oli pudonnut, kuolleet ihmiset olivat levinneet tahmeaksi sotkuksi. Kuolleiden sukulaiset kiipeilivät vääntyneen metallin ja roskien päällä etsien vaatteenriekaleita tai nappeja.

”Löysin äitini hiustukon ja pinnin perusteella. Minulla ei ole edes mitään haudattavaa…” sanoi joku mies kauhistuneena.

Ulkomaalaiset toimittajat ottivat mittareillaan jotain lukemia ja sanoivat sitten väkijoukolle:
Radioaktiivinen säteily ylittää kaikki sallittavat normit! Tässä ei voi olla!
(Mutta ihmiset eivät poistuneet. Kaikki etsivät sukulaistensa jäänteitä.)

Sain selville, että hyvin monet niistä, jotka olivat olleet myymässä meidän vieressämme, olivat kuolleet, vaikka olimme olleet raketin putoamispaikasta melko kaukana. Noin kolmen korttelin päässä.

Viisitoistavuotias, äitinsä kanssa konvehtirasioita kaupitellut koulutyttö oli kuollut ja samoin nuori poika, joka oli auttanut siskoaan tavaroiden kasaamisessa. He olivat lähimmät naapurimme torilla. Heidän joukossaan oli kaalia kaupitellut nainen, joka oli kahdeksannella kuulla raskaana. Häneltä jäi seitsemän lasta orvoksi.

Kuuluisa toimittaja Andrei Babitski, joka kävi torilla seuraavana päivänä, näki muutamia raketinpalasia, joissa ”oli kyrillistä kirjoitusta.”

On ihmeellistä, etteivät Kremlin vallanpitäjät ole tähänkään mennessä tunnustaneet tätä tosiseikkaa – rauhallisen torin pommitusta.

Vaikka on olemassa ihmisoikeusjärjestö Memorialin raportti, joka vahvistaa tämän sotarikoksen, ja on myös kymmenien silminnäkiöiden todistus.

Rauhanomaisen torin lisäksi raketti-iskun kohteeksi joutui samana päivänä myös synnytyssairaala. Sielläkin kuoli ihmisiä…

Minä ja äiti emme haavoittumisen vuoksi voineet lähteä sodan valtaamasta Groznyin kaupungista vaan jäimme hajotettuun kotitaloomme.

Minä jatkoin kirjoittamista epäinhimillisissä olosuhteissa.

Minulle päiväkirja on ystävä, joka auttoi selviytymään. Se on ajan ja kirkkaiden unien säilyttäjä. Olen lukenut jostakin, että kieli on olemisen koti. Siis: pommit hajottivat perheeni kodin. Se luhistui itseensä, muuttui raunioksi. Vasten tätä sortumisen prosessia minä rakensin sanoista kodin, joka lopulta osoittautui kivistä kotia lujemmaksi. Sitten se piti vain asuttaa.

Useammin kuin kerran tämä koti yritettiin hajottaa tai minua uhattiin kuolemalla, jos en hajottaisi sitä itse.

Venäjällä on jostakin syystä monia, joita tämä kiinnostaa.

Mutta olin tehnyt valintani. Päiväkirjan on oltava olemassa, ja sen on kerrottava itsestään vaikka  vain kuiskaten.

Haluan nimittäin julkaista trilogian Tšetšeniasta ja trilogian niistä muista Venäjän alueista, joille päädyin myöhemmin.

Mitä kolmeen ensimmäiseen Tšetšeniasta kertovaan päiväkirjaan tulee, niin on täysin loogista, että aikuistuttuamme tässä maailmassa me kaikki yritämme päästä lapsuuteen. Sillä jopa sodan hallitsemanakin se vaikuttaa meistä aidosti ihanalta. Siksi päätin, että viimeinen kirja Tšetšeniasta tulee olemaan ikään kuin paluu juurille. Lukijat tulevat saamaan selville, miten kaikki oikein alkoi, ja miksi kaikki tapahtui nimenomaan NÄIN eikä toisin.

Nyt valmistelen julkaistavaksi venäjän kielellä vuosien 2003-2004 päiväkirjaa. Viimeinen Tšetšeniasta kertovan trilogian osa tulee kattamaan vuodet 1994-1999.

Polina Žerebtsova

Polina Viktorovna Žerebtsova (20.3.1985, Groznyi, Neuvostoliitto) on kirjailija, dokumentaristi ja runoilija. Hän on kirjoittanut dokumentaarisen teoksen Polina Žerebtsovan päiväkirja. Žerebtsova  syntyi monikansalliseen perheeseen, Tšetšeeni-Ingušian Sosialistisessa Neuvostotasavallassa, Groznyin kaupungissa.

Vuonna 1994 Tšetšenian tasavallassa alkaneen sodan alussa yhdeksänvuotias Žerebtsova alkoi pitää henkilökohtaista päiväkirjaa, jossa hän kuvaa kotimaansa tuolloisia historiallisia tapahtumia.

Jarkko Tontti