1.
Sanottiin, että maasta paennut persialaisen taiteilija Googoosh oli asunut talossa. Teheranin menneen monarkian ajan sanomalehdissä oli julkaistu kuvia Googooshista ja hänen pojastaan Kambizista juuri tuossa talossa ennen kuin hän muutti Iranista.
Sanottiin, ettei Googooshin taloa voinut löytää kartalta, vaikka se sijaitsikin Teheranin maineikkaan historiallisen basaarin takana. Ovi avautui vain niille, jotka tiesivät päivittäin vaihtuvan salaisen laulun.
Kukaan ei tiennyt, kuka oli rakentanut talon. Kerrottiin, että muuan rakastaja oli kerran kulkenut sen ohi, hyräillyt persialaista sävelmää ja nukahtanut. Aamunkoitteessa oli huomattu sävelmän muotoutuneen taloksi, mutta rakastaja itse oli ainiaaksi kadonnut. Silti ohikulkijat olivat yhä kuulevinaan tuon laulun.
Meherzade oli ensimmäinen, joka löysi talon. Hän ei kuitenkaan päässyt sinne kävellen, vaan vain heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa sen aulassa kädet sammaloituneella pianolla.
Ikkunoiden ulkopuolella ei ollut mitään: vain vihreää usvaa, joka oli kuin muinoin lasilaatoin katettujen kupolien hengitystä.
Meherzade ei juuri puhunut. Hän puhdisti kaiut talon seinistä joka aamu ja kirjoitti sanat lauluihin, jotka hän oli kuullut toisten ihmisten unissa.
2.
Täällä Googoosh oli rakastunut ja laulanut ihanimman laulunsa. Täällä hän oli hengittänyt vapautta omassa häkissään, kun häntä kiellettiin visertämästä ja hänet pakotettiin verhoutumaan hijabiin Pyhän tasavallan lakien mukaan.
Nazanin saapui eräänä yönä, joka ei ollut yö.
Hän avasi oven. Huone oli pilkkopimeä, mutta hän tiesi tulleensa oikeaan paikkaan. Hänen taskussaan oli Googooshin kasetti, jonka nimi oli yliviivattu ja sen sijaan merkitty: ”Varoitus: Pyhä tasavalta on kieltänyt tämän laulun.”
Nazanin puhui vain katkonaisesti: ”Minä kuulin hänet… Hän ei laulanut… hän… kutsui minua…”
Nazaninin laulaessa talo muutti muotoaan: se venyi ja aaltoili ja siihen aukesi uusia ovia. Hänen laulunsa muutti paikan unelmien koneeksi.
3.
Naiset kokoontuivat kerhoon, jota he kutsuivat Googooshin taloksi. He opettelivat salaa laulamaan. Tai harjoittelivat hengittämään vapaasti kaukana hallituksen valvojien ja siveyspoliisissa työskentelevien naisten silmistä.
Nilufar ei tullut jalan. Hän leijui seinän läpi jättäen jalanjälkensä kattoon. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen syövän tai nukkuvan.
Kun Nilufar pyörähti, naisten sydämet kylmenivät ja kaukainen lapsuus palasi tuokioksi. Sanottiin, että hän oli menettänyt äänensä laulaessaan vielä syntymättömälle sielulle.
4.
He tapasivat perjantai-iltapäivisin. He hipsivät sisään vältellen hallinnon saalistavaa katsetta kuin mehiläiset hunajakennoon tapaamaan omaa kuningatartaan, Googooshia.
Farah tuli seinän halkeamasta.
Saapuessaan hän oli muurahaisen kokoinen, mutta kasvoi hengitellessään suuremmaksi. Ensin hän ei kyennyt laulamaan; hän vain avasi suutaan ja ulos hyökyi kuumaa ilmaa, joka sulatti kynttilät.
Eräänä päivänä Farah työnsi päänsä tyhjään kulhoon sanoen: ”Minä en ole ääni, minä olen tyhjyyden astia.” Yöllä hän lauloi hyönteisille, jotka ilmestyivät maasta, mutta aamulla hän oli unohtanut kaiken laulamansa.
5.
He toivat pistaasihalvaa, sahramilla ja hunajalla maustettua granaattiomenamehua ja sohan-leivoksia. Ja sitten he lähtivät täynnä lauluja ja hetkellistä onnea.
Sitten saapui Marjam.
Kukaan ei muistanut milloin ja miten. Aina, kun Farah yritti kirjoittaa hänen nimensä äänten vihkoon, muste katosi. Aina, kun Nazanin kääntyi Marjamin puoleen, hän unohti, miksi oli katsahtanut sinne.
Vaikka Marjamia ei nähty, kaikki tiesivät hänen olevan läsnä: seinien vesiroiskeissa, valon värinässä, peilin hienoisessa särössä. Tarkoin kuunnellessaan saattoi kuulla äänen kuiskaavan: ”Minä olen Googoosh, minä en ole Googoosh. Minä olen se, joka on odottanut laulua.”
Eräänä iltana talo ei ollut enää entisensä. Katto oli muuttunut nuottien kirjomaksi taivaaksi. Lattia oli muuttunut läpinäkyväksi paljastaen muistoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään ja portit alkoivat itsestään laulaa.
Nilufar sanoi: ”Tämä on unelmista viimeinen. Tämä oli Googoshin talo. Me tulimme tänne, mutta meidät unohdettiin. Me lähdemme täältä ja meistä tulee lauluja.”
6.
Hallituksen urkkijat löysivät talon. Tänä päivänä tuossa nurkkauksessa ei ole enää taloa, ei ovia, ei ikkunoita. Vain musiikin tuoksu, joka ilmestyy ja haipuu taas. Mutta naiset, joilla ei ole ääntä, unelmoivat yhä kodista. Kun he sulkevat silmänsä, he kuulevat oven aukeavan ja äänen kutsuvan: ”Tule, sisaresi ovat jo täällä. Laulua ei ole vielä laulettu loppuun.”
Heidät houkuteltiin häkkiin täynnä vettä ja sokeria, vangittiin sinne ja pidätettiin. Ehkä heitä nöyryytettiin tai heitä kidutettiin, kun he kieltäytyivät tai heitä uhkailtiin, että heidän äänihuulensa leikattaisiin pois.
Kukapa tietää… Mitä tapahtui naisille Googooshin talon kerhossa?
*
Lue teksti arabiaksi tai persiaksi.
Yaseen Ghaleb Aldhahi (s. 1981) on Suomessa asuva irakilaistaustainen kirjailija, runoilija ja valokuvaaja, joka kirjoittaa monilla kielillä. Hän on kiinnostunut erityisesti maahanmuuttajien asemasta ja on intohimoinen sananvapauden ja kirjallisuuden puolustaja.
Suomennos Jussi T. Seppälä
