Suomi   |English   |Svenska

Pienten kielten puhujat

Lari Kotilainen

Meillä suomalaisilla on trauma kielemme pienuudesta. Kuinka paljon helpommalla äidinkieleltään englanninkieliset pääsevätkään! He saavat loistaa, kun maailma yrittää sönkätä heidän kieltään. Myös saksalaisilla ja ranskalaisilla on varaa odottaa ulkomailla palvelua omalla kielellään. Jopa ruotsia puhuvia on sentään lähemmäs kymmenen miljoonaa.

Kyseessä on silmänlumetrauma. First world problem. Suomi on yksi maapallon suurista kielistä lähes millä vain mittarilla laskettuna. Puhujia on miljoonia, kielellä julkaistaan kaikenlaisia tekstejä niin perinteisesti painettuna kuin sähköisessäkin muodossa, kielemme elää maailman muutosten mukana ja koko yhteiskuntamme toimii suomeksi. Me voimme toteuttaa itseämme omalla kielellämme omassa maassamme rauhassa ja vapaasti. Tämä kirjoitus ei koske meitä. Olemme suuren kielen puhujia.

Maailmassa on kuudesta kahdeksaan tuhatta kieltä. Suurin osa niistä on huomattavasti suomea pienempiä. Neljällä viidesosalla kielistä on alle satatuhatta puhujaa. Niitä puhuu noin prosentti maailman väestöstä. Kieltä puhuvan ihmisen kannalta kyse ei edes ole absoluuttisesta koosta, vaan siitä, puhutaanko ympärillä omaa kieltä. Useimmat vähemmistökieletkin ovat tässä mielessä pieniä kieliä. Esimerkiksi somalin puhujia on yli 14 miljoonaa, mutta siitä ei välttämättä ole paljonkaan iloa suomalaisessa pikkukaupungissa.

Pienen kielen puhujalta puuttuu mahdollisuuksia, joita pidämme itsestään selvinä. Kouluttautuminen omalla kielellä on harvinainen etuoikeus. Mitä korkeammasta koulutuksesta on kyse, sitä harvinaisemmaksi se käy. Viranomaisten palveluita ei saa omalla kielellä. Jokainen ulkomailla lääkärissä käynyt tietää, millaisiin ongelmiin se helposti johtaa. Jos kielellä ei tapahdu tiedonvälitystä ja kulttuuritoimintaa, myös yksilön mahdollisuudet arkikeskustelun ylittävään itseilmaisuun ovat vähäiset. Usein myös enemmistökielinen yhteisö väheksyy pienen kielen käyttämistä. Pahimmassa tapauksessa vapaus toimia omalla kielellä viedään.

Voimmeko me ison kielen puhujat sitten vaikuttaa pienten kielten tulevaisuuteen? Isoveliasenne tuskin auttaa. Kielitieteilijän on turha lähteä saarnaamaan venäjää lapselleen puhuvalle marilaiselle oman kielen puhumisen tärkeydestä. Pikemminkin tarvitaan taloudellista apua, henkistä tukea ja innostamista.

Olen itse Venäjän sukukielialueilla kierrellessä huomannut, että ihmisillä – varsinkin nuorilla – on ajatuksen paloa ja ideoita. Taloudellisia resursseja saattaa olla vähemmän. Käytännössä ideoiden toteuttaminenkin vaatisi usein uusia taitoja ja siksi koulutusmahdollisuuksia.

Sukukieltemme puhujat odottavat suomalaisilta myös jonkinlaista sielunkumppanuutta. On sydäntä särkevää joutua paljastamaan, miten vähän suomalais-ugrilaisuus oikeastaan nykysuomalaisille merkitsee.

Esimerkkinä enemmistökielen puhujien vähemmistöihin kohdistamasta paineesta otetaan usein esiin Venäjä, mutta kyllä suomalaisetkin voisivat katsoa peiliin. Saamelaiskielten sorrolla on pitkä historia. Asenteet jopa suomenruotsin puhujia kohtaan ovat viime aikoina koventuneet.

Asenne onkin se vähin, mihin jokainen voi vaikuttaa. Sitä varten ei tarvitse lähteä Komiin tai Udmurtiaan. Voimme ihan arjessa pyrkiä luomaan ympäristön, jossa useiden kielten käyttäminen hyväksyttyä.

* * *

Kuva: Sasa Tkalcan

Kuva: Sasa Tkalcan

Kirjoittaja on suomen kielen tutkija, opettaja, oppikirjailija ja kolumnisti.

Lari Kotilaiselta on julkaisu mm. Suomensuojelija: Ohjekirja kielen pelastamiseen (WSOY 2009) -teos, jonka pohjalta hän on laatinut käsikirjoituksen Venäjällä julkaistavaan, suomalaisugrilaisten kielten suojeluun tarkoitettuun Pelasta kieli -teokseen.

Lari Kotilainen tunnetaan myös Jytäjyrsijät-yhtyeestä.