”Mitään ei saa enää sanoa”, sanoo hän ja
avaa koneensa, odottaa kärsivällisesti pitkän käynnistysprosessin läpi, kirjautuu sosiaalisen median sivustolleen, skrollaa eteenpäin, löytää uutisen, uutisen joka saa hänen verensä kiehumaan. Kaksisormijärjestelmällään hän kirjoittaa mielestään nokkelan ja rehellisen, suoran kommentin, jolla varmasti tulee osuvasti ja tyhjentävästi perustelleeksi omat ajatuksensa. Naputi-naputi-naputi hän painelee kirjaimia yhä aggressiivisemmin kuin tekstistä voisi välittyä lukijalle se, millä voimalla hän näppäimiä iski. Siitäs saavat tyhmät, jotka eivät ymmärrä mistään mitään ja yrittävät hänet hiljentää. Ei onnistu! Hän on täällä, näppäimistön äärellä. Hän näkee ja kuulee, hän ei vaikene. Hän on valmiina puolustamaan sananvapautta kaikkea tätä nykyajan mädätystä vastaan.
”Mitään ei saa enää sanoa”, sanoo hän ja
puhuu, puhuu, puhuu, sanoittaa omat ajatuksensa, ei suodata mitään pois, kertoo kaiken, puhuu päälle, jos kesken toisen puheenvuoron saa idean, korottaa ääntään, jotta tulee kuulluksi, varmasti kuulluksi, sillä onhan hänellä sanottavaa, aina juttu, tarina, anekdootti, ajatus, mielipide kerrottavana. Sanoo kaiken mitä mieli tuottaa, selittää omin sanoin omanaan toisen idean, ajatuksen eikä huomaa, että vie kaiken tilan, vie tilan muiden sanoilta, muiden ajatuksilta, syö toisten lauseet, puristaa niistä ilmat pihalle ennen kuin ne pihalle pääsevät, kuivattaa toisten nieluihin sanat, vasta muotoutumisvaiheessa olevat virkkeet. Ihmettelee, ettei muilla ole sanottavaa, hän yksin yrittää kertoa, ideoida, sanoa sen, mitä ei saisi sanoa, muut lampaina hiljaa, muut eivät uskalla, pysty, puuttuu rohkeutta, vankkoja mielipiteitä. Eikä suustaan suoltamalla edes huomaa, että tukahduttaa, patoaa, tappaa, eikä kukaan muu hänen ympärillään saa suunvuoroa, mitään sanotuksi.
”Mitään ei saa enää sanoa”, sanoo hän ja
murjaisee rasistisen vitsin, laukoo homofobisen kommentin, nauraa räkäisesti transfobiselle letkautukselleen, sutkauttaa sovinistisen kaskun, kuuntelee misogyynisiä podcasteja, hassuttelee ableistisilla ajatuksillaan kahvipöydässä. Sillä saahan kaikesta vitsailla, vitsillä vaan, läppä, leuka, herja, hupia huoletonta, pieni pila. Löpö, löpö, ootko höpö, jos leikistä suutut? Pahoittaa itse mielensä, kun tulee korjatuksi. Vitsit muka vaarallisia. Missä on huumorintaju? Ainahan näille on naurettu, kyllä ennen tajuttiin, ettei haukku haavaa tee, mitä pahaa tässä nyt muka. Kyllä häviää ilo maailmasta, jos edes vitsit eivät ole sallittuja, minkä sille voi jos naurattaa, huvittaa, hymyilyttää, hauskaahan tämä. Eihän kukaan oikeasti pahalla. Kyllä menee hysterian puolelle tämä, ettei edes hymähtää saa, hymyillä, hörähtää. Mutta mitä hauskaa on siinä, että muut ympärillä vaivaantuvat, katsovat varpaisiinsa, nostavat kulmiaan, jäätyvät hiljaisiksi ja nielaisevat uloshengityksensä?
”Mitään ei saa enää sanoa”, sanoo hän ja
haukkuu, parjaa, ivailee, iskee sanoillaan, loukkaa, mutta ei pahalla, hänhän on vain rehellinen ja avoin, ei ilkeä, mutta kukaan ei kestä enää mitään, hän ei ole hymistelijä, nykyään loukkaannutaan niin helposti, ei siedetä epäsuosittuja mielipiteitä. Mutta hänellä on oikeus, vapaus, lupa, velvollisuuskin sanoa, ryöpyttää mielensä pohjamutia myöten suoraan toisen naamalle. Jos et kestä sitä, et kestä totuutta ja se ei ole hänen vikansa. Mitäs olet tiukkapipo, wokemädättäjä, suvakki, hiekkapillu. Totuus ei ole kaikille, hän julistaa ja ylittää ohuen mutta vankan rajan, joka kulkee rehellisyyden ja kusipäisyyden välillä.
*
Anni Pulkkinen on luokanopettaja ja elämänkatsomustiedon opettaja peruskoulussa. Kirjoittaminen on hänelle tapa jäsentää ajatuksiaan ja ymmärtää maailmaa.
