Mitä mieleesi tulee sanaparista ”kirjailijan sananvapaus”? Ajatteletko vangittuja, maasta karkotettuja tai murhattuja kirjailijoita, jotka ovat yrittäneet tehdä työtään diktatuureissa? Muistuuko mieleesi Salman Rushdien puukotus New Yorkin osavaltiossa elokuussa 2022? ”Don’t Say Gay” -lainsäädäntö Floridassa? Vai kytketkö kysymyksen sananvapaudesta toisenlaisten ideologioiden potentiaaliseen tukahduttavuuteen, esimerkiksi käsikirjoitusten luetuttamiseen niin sanotuilla sensitiivisyyslukijoilla?
Kirjailijan sananvapaudesta puhutaan silloin, kun sen on koettu olevan uhattuna. Uhka ymmärretään usein konkreettiseksi hiljentämiseksi tai hienovaraisemmaksi vaientamiseksi. Jälkimmäinen on vaikeammin tunnistettavissa ja todennettavissa. Esseen epäortodoksinen ydinargumentti liudennetaan olemattomiin editointiprosessissa. Kirjailija päätyy sensuroimaan itse itseään kuvitellun tai todellisen paineen alla. Ilmaisu muuttuu vaivihkaa hygieeniseksi, hyvien tapojen mukaiseksi. Aiheita karsiutuu. Tulenaroista kysymyksistä rohjetaan puhua vain lähipiirissä, suljettujen ovien takana.
Kaikkea tätä tapahtuu, mutta ovatko edellä mainitut esimerkit sittenkään ongelman ytimessä? ”Entä jos merkittävin sananvapauskysymys liittyykin siihen, että meidän kaikkien oletetaan tuottavan puhetta lakkaamatta – usein vieläpä riippumatta sisällöstä ja ajattelun laadusta”, Markku Paasonen kysyy esseekokoelmassaan Lykätty salamurha (Teos 2023). Tilan täyttää informaatiojäte, joka hukuttaa massallaan olennaisen.
Paasosen mukaan palkinnot ovat ottaneet paikan, joka ennen oli rangaistuksilla. Palkinnot pitävät järjestystä yllä positiivisesti. Palkintoja ympäröivä puhe on maastoutunut ”vallitsevaan ideologiseen maisemaan niin täysin, ettei niiden ideologisuutta nähdä”. Foucaultlainen kuriyhteiskunta synnytti marttyyrejä, mikä ”edesauttoi juuri niiden käsitysten läpilyöntiä, joita sen oli tarkoitus vastustaa”. Tätä vaaraa ei palkintokulttuurissa ole. Palkinnotta jääneet yksinkertaisesti unohdetaan.
Entä mitä tapahtuu toisinajattelulle? Paasonen väittää, että spektaakkelin hallitsemassa maailmassa väärät ajatukset ovat itse asiassa erittäin suotavia. Ne herättävät vahvoja tunteita, jotka tahkoavat voittoa alustojen omistajille. Toisinajattelusta on tullut mahdotonta. Ainoa taiteelle tarjoutuva vastarinnan muoto on kieltäytyminen kommunikaatiosta.
Mikäli pidämme Paasosen aikalaisdiagnoosia pätevänä, joudumme palaamaan sananvapausproblematiikkaa edeltävälle tasolle – kysymykseen ajattelun vapaudesta. Ajattelu tavaraistuu, iskulauseistuu ja monistuu loputtomiin digitaalisen murroksen aikakaudella. Jääkö kirjoittavan ihmisen tehtäväksi heittää koneistoon hiekkaa?
Laura Lindstedt
Kirjoittaja on kirjailija ja Suomen PEN ry:n johtokunnan jäsen.
