Sananvapauden rakenteiden – tieteen, taiteen, lehdistön ja kansalaisjärjestöjen – toimintaedellytysten ja riippumattomuuden puolustajana myönnän ajoittain unohtaneeni, mihin me sananvapautta tarvitsemme. Jokaisella sanallahan on kohderyhmänsä. Paljon pöytälaatikkoon kirjoittaneena tiedän, että edes se ei ole osoitteetonta mölinää pimeässä.
Ilmaistessamme itseämme me tulemme nähdyiksi ja kuulluiksi. Ilmaiseminen voi tuntua vain itseä varten toimimiselta, mutta ihminen on sosiaalisena olentona pääsemättömissä siitä, että kaikki, mitä teemme, tapahtuu yhteisössä.
Eräs riipaiseva ilmentymä tästä on suomalaisten kesäsuosikkikohde Parikkalan patsaspuisto. Ilmeisen originellin ite-taiteilija Veijo Rönkkösen elämäntyö on valtava kokoelma betonista valettuja ihmishahmoja. Rönkkönen ei ollut muiden parissa viihtyvä höpöttelijä vaan eli erakon elämää. Patsaspuisto on vavahduttava voimannäyte ihmisen kyvystä kurottaa toisten luo taiteen keinoin. Täydentyäkseen teoskokonaisuus vaatii vierailijoita, jotka näkevät Rönkkösen hengentuotteet ja saavat samalla mahdollisuuden kurkistaa ite-taiteilijan maailmaan. Avoimin mielin puistossa kulkeva voi ymmärtää ihmisyydestä jotain, mitä ei ollut ennen oivaltanutkaan.
Taiteessa on kyse monesta pontimesta, mutta minulle olennaista taiteen kuluttajana on mahdollisuus muuttua viisaammaksi ihmiseksi: ymmärtää ja kehittyä. Siksi taiteen vapaus ei voi toteutua ilman laajaa kosketusta kaikenlaisiin kansalaisiin. Kyse ei ole vain taiteilijan vapaudesta tehdä sellaista taidetta kuin haluaa tai kulttuuri-instituutioiden vapaudesta suunnitella museoiden, kirjastojen ja teattereiden sisältöjä ilman poliittista painostusta. Kyse on jokaisen ihmisen oikeudesta tietää, nähdä ja ymmärtää. Siksi kulttuuri kuuluu kaikille -periaate ei ole vain löysä julistus, vaan vaativa poliittinen linja, joka on kyettävä toimeenpanemaan.
Tieteen osalta sama vaade tarkoittaa tiedeviestintää ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Lehdistön osalta se tarkoittaa joukkotiedotusvälineiden kykyä tavoittaa joukot ja kansalaisjärjestöjen osalta kykyä osallistaa de facto laajat joukot kansalaisia.
Taide on totuuden maailma
Haluan taiteeni totuudellisena. Kukin tekijä voi miettiä oman etiikkansa kautta, mitä se tarkoittaa. En entisenä kirjailijana lähde mestaroimaan asiaa sen enempää, mutta yritän avata näkökulmaani taiteen kokijan roolista käsin.
Vahvimmat ja käänteentekevimmät oppimiskokemukset tapaavat tapahtua meille nuorina. Minulla niitä on kaksi. Luin 12-vuotiaana Anton Tšehovin novellin, jonka löysin vanhempieni kirjahyllystä. Siinä rääkätty piikatyttö ajautuu vauvanmurhaan. Oivalsin, että samoissa olosuhteissa minäkin olisin voinut tehdä teoista hirveimmän. Ymmärsin, että en ole murhaajia parempi. Se oli järisyttävä kokemus, johon pohjaa sekä ihmiskäsitykseni, että yhteiskunnallinen ajatteluni.
Toisen käänteentekevän kokemuksen aikaan olin 13-vuotias ja Pariisissa, jossa sain asua vanhempieni opintojen ansiosta. Kävimme katsomassa Pina Bauschin tanssiteoksen, jossa eurooppalainen työryhmä kuvasi kukin omaa kulttuuriaan. Esitys oli hauska ja mielestäni parasta, mitä olin koskaan lavalla nähnyt. Sain siitä omaa ihmiskäsitystäni vahvasti muokanneen oivalluksen kulttuurin perimmäisestä ruumiillisuudesta. Mitä kaikkea me kannamme ruumiissamme, ja miten ruumimme on rehellinen silloinkin, kun ajatuksemme eivät välttämättä ole.
Olen kiitollinen siitä, että taiteilijan lapsena olen saanut nämä mahdollisuudet käydä päin inhimillistä totuudellisuutta. Kurottaa kohti Tšehovin novelleja kotikirjastossa, päästä Pariisiin katsomaan oman aikansa eturivin tanssiteoksia. On ilmeistä, että useimmilla maailman tytöillä ei tätä mahdollisuutta ole. Mitä iloa on taiteen viisaudesta, jos se tavoittaa vain kaltaiseni?
Taide on omaksi itsekseen kasvamista
Sananvapaus on sanaa käyttävän ihmisen vapautta, eikä se tarkoita vain sananvapauden rakenteissa työskenteleviä ammattilaisia. Se tarkoittaa jokaista. Ilman taiteen antamia ravisuttavia, itse omassa ruumiissa ja mielessä koettuja ymmärryksen sykäyksiä jokainen on kuin ajopuu kuivuneessa ojassa. Mihin siitä pääsee?
Vapaus on valintoja. Toteutuakseen se vaatii mahdollisuutta tutkia omia pontimiaan, kykyjään ja haaveitaan. Ilman unelmia ja kosketusta kunkin todellisiin haluihin, on vapaus vain hengissä pysymistä, pelkkä uinuva mahdollisuus todelliseen vapauteen. Sillä loppujen lopuksi elämässä on kaikkein vaikeinta tietää, kuka on ja mitä haluaa. Se ei ilman taidetta onnistu. Kun lopulta oivaltaa omat halunsa ja itseytensä, on seuraava askel alkaa ilmaista itseään ja toiveitaan toisille jo rakettitieteen tasolla. Ja taidettakin ihminen pystyy luomaan, etenkin jos on saanut opastusta taiteelliseen ajatteluun, praktiikoihin ja tekniikoihin.
Voi olla, että elämme kirjallisen ja kielellisen kulttuurin viimeisten korahdusten aikoja, mutta toistaiseksi yhteiskuntamme ja demokratiamme perustuu hyvin vahvasti kykyyn ilmaista itseään sanoin ja ymmärtää toisten ihmisten sanallista itseilmaisua. Vaikka me tarvitsemme kaikkia taiteita saadaksemme kosketuksen todelliseen ihmiseen sisällämme, en voi olla ajattelematta lukemisen ensisijaisuutta. Mitään muuta kautta ei jalostu kielentaju, eikä kyky keskittyä pitkiä aikoja ihmisen osaan. Sananvapaus vaatii ihmisiä, jotka lukevat kaunokirjallisuutta.
***
Rosa Meriläinen on Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteeri ja pitkäaikainen Suomen PENin jäsen. Hän on työnsä kautta perehtynyt eurooppalaiseen keskusteluun sananvapauden rakenteista ja niiden rooliin oikeusvaltiokehikossa.
