Sanoin sanan. Nyt se on vapaa. Vapaa muiden kuulla ja kokea. Ihan yleinen sana se on minun mielestäni. Mutta osana tiettyä lausetta, tilannetta ja kuulijakuntaa sen merkitys voi vaihdella ja painoarvo lisääntyä. Sanoinko sen kuuluakseni joukkoon? Vai sanoinko sen kertoakseni pelottomasti mitä oikeasti ajattelen. Seisonko tomerasti sanani takana?
No. Sanottu mikä sanottu. Sanan vapauttamiseen liittyy vastuu. Siksi lähden seuraamaan sanani vapautta. Tutkin mihin se liitelee ja millaisia jälkiä se jättää.
Jotkut eivät kuule sitä. Jotkut eivät kuuntele. Jotkut eivät ole kuulevinaan. Nyt tiedän, että he eivät arvosta sanomisiani. En tuhlaa heihin enempää sanojani. En ainakaan tärkeitä. Puhun heille jatkossa vain niitä näitä sanoja, jos niitäkään. Jätän heidät ja jatkan vapaan sanani seuraamista, kun sen jälki on vielä tuore.
Suustani vapauttamani sana herättää joidenkin kiinnostuksen. Tulkitsen ilmeistä ja eleistä, että heille se erottuu muiden sanomisista. Sanani puhuttelee heitä ainakin hetken. Sitten keskustelu jatkuu. Sanani kuitenkin painuu heidän muistiensa syövereihin. Joskus jokin toinen keskustelu herättää sen sieltä.
Joitakuita sanani huvittaa ja joitakuita järkyttää. He tallentavat sanani isolla fontilla joko hyvien tai huonojen sanojen varastoon. Sinne on kirjattu tarkkaan, kuka minkäkin sanan on sanonut. He näkevät sanan kuin se olisi tatuoituna otsaani, kun ajattelevat minua. Heille se sana olen minä. Vaikka se oli se sama sana, jonka muutkin saattoivat vapaasti kuulla. Vaikka en erityisesti tähdännyt, sanani osui jonkun nauruhermoon ja jonkun toisen kipupisteeseen. En tiennyt toisten piilotetuista kipupisteistä.
Sanani seuraaminen voi loppua, koska tutkin jo kaikkien niiden reaktioita, jotka kuulivat vapaan sanani tässä tilassa ja tilanteessa. Olen puhunut. Tilaisuus loppuu. Poistun. Nyt olen vaiti. Luulen, että sanani vaimentuu ja lopulta vaikenee.
Mutta seuraavina päivinä saan selville, että sanani on lähtenyt leviämään. Erilaista syistä jotkut pidentävät sanani elämää toistamalla sitä keskusteluissa ja kirjoituksissa.
Jotkut painottavat, että sen sanan sanoin alun perin minä, eivät he. Pois se heistä. He haluavat toistaa sanani, mutta samalla myös ottaa siihen pesäeron. He pitävät sitä tikun nokassa. He käyttävät sitä minua vastaan tai itseään nostaakseen. Toiset painottavat, että sen sanan sanoin alun perin minä, eivät he, koska haluavat antaa minulle siitä kunnian. Harvalukuinen joukko.
Jotkut ottavat sanani omakseen. Ottakoot. En voi sille mitään. En hoksannut patentoida sanaani, se on rojalteista vapaa. He saattavat myös todeta, että minäkin sanoin niin heidän lisäkseen, jos tarvitsevat tukea omille sanoilleen.
Sanani lähtee kiertämään, kun sitä toistellaan. Sanani tekee laajan kierroksen ja lopulta palaa luokseni. Sanoitko tosiaan noin, joku kysyy myöhemmin. Tarkistan, tunnistanko sanan vielä omakseni, ennen kuin vastaan. Hieman se on reissussa rähjääntynyt, mutta päätän seisoa sen takana.
Mitä tuolla tapahtuu? Siellä joku irrottaa kylmän viileästi sanani asiayhteydestään. Hän poistaa sen viitekehyksestä ja heittää kehyksen palaset suohon. Hän kuljettelee sanaani irtolaisena tilanteisiin, joihin sitä ei ollut tarkoitettu, suunnasta, josta sitä ei ollut osoitettu. Hän käyttää omaa sanaani säilänä minua vastaan. Ja tuolla selän takana joku vääntelee sanaani mutkalle ja kierteelle. Se ei tunnu hyvältä. Aivan kuin minua väänneltäisiin. Sanani ei ole enää vapaa. Se on vangittu ja sitä käytetään hämäräperäisiin tarkoituksiin.
Nyt en ole kohdannut sanaa hetkeen. Hyvä, sillä kevyeen keskusteluun tarkoitetun sanani matkaa on ollut raskasta seurata. On aika unohtaa se. Vuosikymmenen jälkeen joku tulee ehkä kysymään, että sanoitko sinä silloin niin, nykyisin valtaa pitävät eivät pidä siitä mitä sanoit. Tulee seurauksia.
Mitä sitä enää uskaltaa sanoa? Onneksi olen yleensä aika hiljaa.
*
Vesa Autio on kuusikymppinen pöytälaatikkoon kirjoittamisen harrastaja Vantaalta.
