Quinn oli röökikaverini, kun olin töissä teknologiayrityksessä Seattlessa. Hän oli aina joko juuri lopettamassa tupakointia tai aikeissa lopettaa; lyhyt, tyylikäs ja ystävällinen, täynnä amerikkalaisille milleniaaleille ominaista syvän vakavaa ahdistusta. Pääasiassa puhuimme politiikasta – niin Amerikan kuin Skotlanninkin – mutta myös kirjoista, vegaanisesta ruoasta, Seattlesta, punk-musiikista ja vaihtoehdoista nikotiinille.
Sitten, tämän rupattelun jatkuttua muutamia kuukausia, Quinn alkoi puhua minulle ammattiyhdistyksistä.
Hän otti aiheen puheeksi kertomalla pysäköintiin liittyvästä ongelmasta. Quinn selitti, ettei työpaikallamme, joka oli aiemmin ollut varasto, ollut omaa pysäköintialuetta, joten autolla kulkevat työntekijät joutuivat maksamaan valtavia summia pysäköinnistä läheisellä yleisellä pysäköintialueella. Yritys kieltäytyi osallistumasta näihin kustannuksiin. Jotta työntekijät voisivat siirtää taloudellisen taakan niille, joille se kuului, Quinn kuiskasi hengästyneen innoissaan, meidän olisi perustettava ammattiyhdistys.
Koska olin tosi cool ja eurooppalainen, kävelin tietenkin kaikkialle, joten pysäköintiongelma tuli minulle täytenä yllätyksenä. Mutta koska olin tosi cool ja eurooppalainen, olin myös kasvanut kuvittelemaan, että ammattijärjestöt olivat itsestäänselvyys kapitalistisessa yhteiskunnassa. Oletin huolettomasti, että meidän täytyi jo kuulua sellaiseen. Miksi Quinn oli niin innoissaan?
Hän tulkitsi välinpitämättömän suhtautumiseni tähän tabuun merkiksi salaisesta yhteisymmärryksestä. Eräänä iltana hän pyysi minua vetelehtimään kanssaan toimistolla, kunnes muut olisivat lähteneet, jotta voisimme alkaa haalia kokoon kiinnostuneita ja perustaa Seattlen ensimmäisen teknologia-alan ammattiyhdistyksen. Kun reitti oli selvä, hiippailimme yhdessä hämärän varaston halki levittäen satunnaisille työpisteille lehtisiä, joissa kerrottiin orastavasta ammattiyhdistyksestä ja sen tavoitteesta pysäköintimaksujen suhteen. Kun olimme päässeen tilan puoliväliin, siivooja vilkutti meille työpöytärivistön toiselta puolen – leveästi hymyillen – ja minä vilkutin takaisin, ihminen ihmiselle. Mutta ennen kuin ehdin huikata hei, Quinn tarttui kohotettuun käteeni ja veti minut kanssaan piiloon pöydän alle – aivan kuin olisimme olleet Sommen juoksuhaudoissa ja olisin juuri nostanut savukkeeni suojavallin yläpuolelle.
Kukaan ei saa tietää, että me teimme tämän, Quinn kuiskasi. Osoitin yhtä avaran huoneen katossa olevista kameroista ja kohautin olkiani. Voi paska, hän sanoi, ja ryntäsi heti säikähtäneenä keräämään lehtiset pois.
Quinn kuiskaili minulle perimätietoja haaliessamme kokoon tulenarkoja vaatimuksiamme halvemmasta pysäköinnistä. Hän kertoi, että Amerikassa ei tarvitse tehdä mitään väärää saadakseen potkut. Työnantaja voi milloin tahansa irtisanoa työsopimuksen. Hän selitti, että jos saisimme potkut kyseisestä firmasta painavasta syystä, toimeentulomme ja perheidemme terveydenhuolto katoaisivat välittömästi, ilman irtisanomiskorvauksia. Painava syy olisi tässä tapauksessa kaunisteltu ilmaus ammattiyhdistystoiminnalle. Missä tahansa uudessa työpaikassa joutuisimme odottamaan puoli vuotta sairausvakuutuksen palauttamista. Eli vaikka olisinkin valmis käskemään itseäni olemaan sairastumatta ennen kuin minulla olisi taas varaa siihen, miltä tuntuisi vaatia samaa lapsiltani?
Kuvittelin, että joutuisin selittämään kumppanilleni, että hänen olisi löydettävä meille uusi sairausvakuutus, koska olin auttanut lietsomaan kapinaa pysäköintialueesta, jota en ollut koskaan edes nähnyt. Olin vihainen itselleni, koska en ollut tajunnut riskiä, ja syvästi vaikuttunut Quinnin rohkeudesta, koska hän oli tajunnut sen koko ajan. En ole koskaan unohtanut häneltä saamaani opetusta. Muistan sen yhä palattuani Eurooppaan, missä ihmiset lukevat lehtiotsikoita ja kyselevät minulta, joka olen vapaaehtoisesti Yhdysvaltain kansalainen, mikseivät he nouse barrikadeille – he ovat… mitä?
Vastaukseni on, että he ovat näännyksissä. He ovat kauhuissaan. He elävät järjestelmässä, joka pakottaa heidät vetämään kumppaninsa, lapsensa, lemmikkinsä ja lääkärinsä mukanaan pienimpäänkin vastarinnan osoitukseen. Tämä tarkoittaa, etteivät he kävele unissaan. Amerikkalaiset valkokaulustyökaverisi ovat täysin hereillä, työnsä omituisen tyrannian vankeina. Heidän mahdollisuutensa kollektiiviseen toimintaan on tuhottu systemaattisesti vuosikymmenten kapitalististen pyrkimysten seurauksena.
Näemme heidän tuijottavan suu auki, kun naamioituneet miehet raahaavat lapsen pakettiautoon; kuulemme äidin huutavan epätoivoisesti mi hija, mi hija – ja kaukaa pohdimme, mikä saa huudon tukahtumaan kurkkuun. Ehkä heillä on varaa maksaa suuremmat pysäköintimaksut, minä selitän, tai ehkä he asuvat sopivan bussipysäkin lähellä, kuten heidän vanhempansa ja isovanhempansa. Ehkä he arvelevat selviytyvänsä tästä, jos he vain pysyvät hiljaa. Muut ovat joutuneet kokemaan väkivaltaa niin liittovaltion kuin naapureidensakin taholta sukupolvien ajan ilman oikeutta tai hyvitystä. Amerikka uhkaa heitä joka minuutti.
Tämä on kansakunta, joka säpsähtää äkillisistä liikahduksista.
Se, sekä se tosiasia, että kaikkien lapset tarvitsevat silmälaseja, uusia kenkiä, insuliinia, mitä tahansa pitkältä listalta, jossa luetellaan asiat, jotka työssäkäyvä amerikkalainen voi hyvin äkillisesti saada rakkailtaan katoamaan. Lopputuloksena oleva sorto on niin syvää, että se alkaa näyttää itse aiheutetulta, kuin se olisi vapaaehtoista, jopa oma valinta.
Vietin vuosikymmenen työskennellen Amerikassa, eikä kukaan Quinnin lisäksi koskaan maininnut minulle ay-liikettä ja tarkoittanut, mitä sanoi. Hän on edelleen Seattlessa, missä hänen kaltaisensa ihmiset nyt kasaavat sähköpotkulaudoista barrikadeja liittovaltion virastorakennusten sisäänkäyntien edustalle ennen aamuisia maahanmuuttoratsioita, ennen kuin suuntaavat työpaikoilleen messuten, kaupungin humistessa taustalla, yleisölle, joka on jo hukkumassa meluun.
(suom. Jenni Nurmi)
***
Heather McLellan työskentelee pelialalla. Hän asuu Espoossa.
