On yksi asia saada puhua ja kirjoittaa ilman vaientamisen pelkoa. Kokonaan toinen asia on ilmaista ajatuksiaan työkseen.
Alaviitteeksi jää, että kirjoittajana työskenteleminen hajottaa kehoa. Jatkuva kyyristyminen koneen äärelle ei tee selälle hyvää. Mieltä puolestaan verottavat pitkät ja yksinäiset oman pään sisällä vietetyt ajanjaksot.
Siispä jokaiseen viikkoon on sisällytettävä tunti kirjoittajan työhyvinvointia. Itselleni se tarkoittaa Hot Aroma Relax -tuntia keskiviikkoisin kello 10:30.
Odotan tunnin alkamista. Ei välttämättä olettaisi, että kyseiseen kellonaikaan järjestettävälle tunnille olisi tunkua, mutta oven eteen kertyy aina pieni seurakunta. Jonottajat puhuvat Pirkko Saision samannimiseen teokseen perustuvasta Suliko-näytelmästä, jota esitetään tänä syksynä Q-teatterilla. Lavalla nuorempi Stalin suutelee vanhempaa Stalinia.
Aikamoista, toteaa yksi, johon toinen vastaa: Ei olisi aikoinaan voinut näyttää tuollaista.
En ole elänyt sellaisena aikana, mutta totta se tietysti on.
Olen oppinut paikan Hot Aroma Relax -tunnilla olevan on kuin aarre, jota täytyy suojella hartaasti. Jos paikkaa ei varaa viikkoa etukäteen, jää ilman. Sen voi myös menettää saapumalla kuntosalille liian myöhään.
Levitän joogamattoni mahdollisimman nopeasti. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että joku saattaa tulla rullaamaan mattonsa auki juuri siihen, missä seison, koska pelkkä tönöttäminen ei käy varauksesta. Täytyy pysyä skarppina. Muuten joutuu asettelemaan itsensä outoon diagonaaliin nopeuskisan voittaneiden väliin.
Tunnilla käy usein samoja kasvoja ja riitojakin tulee. Miksi yksi sai osallistua pelkän ison pyyhkeen kanssa, kun toinen on heitetty ulos samassa tilanteessa? Salin ulkopuolelle jäävät miehet nyrkkeilevät ilman kanssa. Varjonyrkkeilyksi sitä kutsutaan.
Asetun makaamaan selälläni, koverasti kuin väärinpäin kellahtanut koppakuoriainen, ja ajattelen lavalla suutelevia Stalineita. Vakiintuneetkin asiat ovat hauraita. Hikoileminen alkaa melkein välittömästi. Hiki valuu, vaikkei tekisi mitään.
Salissa on 42 astetta lämmintä. Ajatuksia tulee lisää. Ajattelen sammakoita, ja teräksisiä kattiloita, ja Yhdysvaltojen kirjasensuuria. Nopeita muutoksia.
Venytämme jalkojamme sivuille. Toisen osallistujan varpaat leijuvat naamani yllä, mutta en voi valittaa. Kyseessähän on happy baby -asento.
On sallittava itselleen kiireetöntä liikettä, sanoo ohjaaja. Hän sanoo: Täällä olette vapaita muusta maailmasta.
Ympäri salia ripotellut aroma-pöntöt sumuttavat ilmaan tuoksuja: laventelia, eukalyptusta, santelipuuta. Hävettää vähän köllötellä näin. Silti syke laskee ja mieli rentoutuu.
Se ei kuitenkaan tyhjene. Päässä virtaa teksti. Tekisi mieli kaivertaa lauseita muistiin joogamaton pehmeään pintaan, etteivät ne unohdu.
Saisio kirjoittaa tunteesta Helsinki-trilogiansa ensimmäisessä osassa Pienin yhteinen jaettava (1998). ”Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä. Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.” Kertojasta tulee hän, jokin jatkuvan tarkkailun alainen.
Hän ei olisi halunnut lukea tällaisia uutisia.
Kirjoittamiseen liittyy pakotuksen tunnetta. Lintujen kohdalla puhutaan muuttolevottomuudesta. Ainoa tapa lievittää ahdistusta on liikuttaa siipiään; kirjoittaa asioita ylös.
Valkovenäläinen juristi-kirjailija Maksim Znak pidätettiin syyskuussa 2020 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Znak vietti suurimman osan ajastaan eristyssellissä ja yritti löytää tapoja pysyä järjissään. Hän pyrki kirjoittamaan ja säilyttämään tekstiensä osia silloinkin, kun ne takavarikoitiin.
Vuonna 2025 hänet vapautettiin. Vankilaan jäivät 5 000 sivua, 22 kirjallista projektia ja 18 valmista kirjaa. Katoavia, kadonneita sanoja.
Ohjaaja tulee suihkaisemaan ruusuhydrolaattia ylleni. Tukemaan rakkaudellista energiaa, hän sanoo. Hän sanoo: Päästäkää irti.
Mutta täytyy löytää tapoja pitää kiinni.
***
Johanna Valjakka on 25-vuotias kirjailija ja toimittaja, jonka esikoisteos Klinikka O (Kosmos) ilmestyi syksyllä 2025.
