Sananvapaus on näinä päivinä suosittu puheenaihe. Sitä pidetään yleisesti jonkinlaisena vapauden, hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen kehityksen mittarina: mitä enemmän sananvapautta, sitä helpompi ihmisten on elää, hengittää ja ajatella. Olen samaa mieltä.
Vähemmän kuitenkin kiinnitetään huomiota itse sanoihin, jotka ovat kielellisen ilmaisun ja myös sananvapauden perusta. Ilman sanoja ei voisi puhua niiden käyttämisen vapaudesta tai sen puutteesta.
Mitä ovat sanat? Miten niiden merkitykset rakentuvat? Näkökulmani on filosofinen, mutta se on ainoa tie asian ytimeen, itse sanan vapauteen ja sanojen sattumanvaraiseen määrään ja merkityksiin. Kaikki ilmaisu, kommunikaatio ja sananvapaus on lopulta sanoille ja morfeemeille, kielen pienimmille merkitysyksiköille, alisteinen.
Sanoja on paljon ja niiden merkitykset ovat moninaisia, mutta ne ovat kuitenkin sillä tavalla annettuja, ettei niiden merkitykseen, merkityksen kehittymiseen tai sanojen lukumäärään ole mahdollista omavaltaisesti vaikuttaa. Uusia sanoja voi periaatteessa luoda – esimerkiksi runoudessa ja lasten kielessä näin tapahtuu – mutta hyvin rajatusti, sillä muuten se vaikuttaisi keskinäiseen ymmärrykseen. Lopulta se, mikä sana jää käyttöön ja valuu yleiskieleen on omalakinen ja hallitsematon kehityskulku.
Jokaisessa kielessä on yleensä varsin suuri joukko asioita, ilmiöitä ja käsitteitä, jotka on nimetty ja joille on oma sana. Samalla on myös huomattavasti vielä suurempi joukko asioita, joita ei ole syystä tai toisesta nimetty.
Samaan aikaan on totta, että yleisellä tasolla kieli koko ajan muuttuu ja kehittyy. Sanojen merkitykset ja nimeämisen tarve elävät ajassa ympäröivän todellisuuden mukana. Esimerkiksi uudet keksinnöt luovat uusia sanoa tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille. Niinkin arkinen asia kuin kirja on vasta muutamia satoja vuosia vanha keksintö. Se on luonut ympärilleen aivan uuden materiaalisen sanaston: paperi (alun perin kreikasta ‘kaisla’, ‘ruoko’), paperityyppien nimet, kirjoitustyylit, fontit (latinasta ‘valaa metallia muottiin’, ‘levittää’), painotekniikkaan, nidontaan ja taittoon liittyvän sanaston. Tietotekniikka on myös tuonut mukanaan valtavan sanaston: Mikael Agricolalle olisi ollut vaikeaa selittää mikä on hymiö.
Jos kuljetaan ajassa toiseen suuntaan, myös käytöstä pois jääneisiin koneisiin, työkaluihin ja tekniikoihin liittyvä sanasto kadonnut käytöstä tai unohtunut kokonaan.
Maailmassa on lukematon määrä ilmiöitä, havaintoja, tunteita ja vaikutelmia, joille ei ole nimeä. Esimerkiksi värien kokemus on hyvin yksilöllinen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu kuusi perusväriä, mutta niiden välissä on lukematon määrä sävyjä. Itse asiassa värin nimeäminen vaikkapa vihreäksi on karkea yleistys, sillä mitään ”puhdasta” vihreää ei ole olemassa. Kyse on aina sävystä, vaaleammasta tai tummemmasta, joka koetaan hyvin eri tavoin. Herkkäkorvainen säveltäjä kokee musiikin tavoilla, jotka ovat kielellisen ilmaisun ulkopuolella, mutta silti totta.
Yksilölliseen tunteiden topologiaan voivat kuulua esimerkiksi lapsuudenkoti tai mummola: tietyt hajut, esineet, rutiinit ja rituaalit. Olohuoneen nojatuoli voi olla (yleisesti) nojatuoli, mutta se voi olla myös jotain erityisempää: kodin mieluisin lukunurkka, elämysten ja inspiraation turvallinen pesä. Nojatuolilla saattaa olla myös historiaa: ehkä se on peritty ja sillä on istunut edesmennyt sukulainen, ehkä se on silta maailmaan, jota ei enää ole. Yritys kuvata tätä esinettä, joka on samalla monikerroksellinen kokemus, on likimääräinen kompromissi. Sanat ovat meille annettuja ja niillä me paremman puutteessa pelaamme. Juuri tätä esinettä kuvaavaa sanaa ei ole olemassa.
Myös sanojen merkityshistoriat, etymologiat, ovat valmiiksi annettuja. Sana rakas on todennäköisesti germaaninen laina ja sen alkuperäisiä merkityksiä ovat olleet kiivas ja kärkäs. Pyhä-sanan vastineet tarkoittavat joissakin suomen sukukielissä itse asiassa pyhän vastakohtaa, epäpyhää, likaista ja kirottua. Putki-sanan etymologia on yhteydessä verbiin putkahtaa, joka on alun perin merkinnyt kaikkea esiin tulemista, ilmestymistä, kasvamista ja puhkeamista. Vapaus-sana on lainaa muinaisvenäjän sanasta svobod. Etymologioiden lisäksi myös semanttiset kentät – se missä yhteydessä sanaa yleensä käytetään – ovat valmiiksi annettuja.
Suomenruotsalainen runoilija Gunnar Björling (1887–1960) tunnetaan ajatuksestaan mitt språk är ej i orden (’kieleni ei ole sanoissa’). Tämän ajatuksen voisi tässä yhteydessä kääntää myös päälaelleen: sanani eivät ole kielessä.
Millainen olisi kieli, jossa jokaisella asialla, ilmiöllä, tunteella ja vaikutelmalla olisi oma sanansa? Ainakin se olisi ääretön ja hämmentävän tarkka, mutta samalla käsittämätön.
***
Joonas Maristo on dosentti, joka pitää kausitortuista, kirjoittaa mieluiten 0.7 lyijytäytekynällä ja liikkuu myös umpihangella tai muissa tasoittamattomissa maastoissa.
