Kulkutautikriisi on ajanut suomalaiset kotiin tietokoneille ja jälki on sen mukaista. Keskustelijat kiljuvat kuin sisävesihinaajat ja tylsillä sanan säilillä huidotaan olemattomia varvikkoja. Kohteliaisuus ja ymmärrys ovat keskusteluista yhtä kaukana kuin Valko-Venäjä demokratiasta.
Olen itse käynyt vanhanaikaisen toimittajakoulutuksen yliopistolla. Silloin meille terhennettiin journalistiikan kursseilla, että lehtien yleisöosastoihin kirjoittaa keskimäärin neljä prosenttia lukijoista. Siihen aikaan kirjoitusten kyhäilijät pystyivät vielä maastoutumaan nimimerkkien taakse.
Tämä avasi silmiä niin sanotun yleisen mielipiteen ymmärtämiseen. Eri näkymyksiä oli hyvä ottaa huomioon lehdenteossa, mutta missään vaiheessa erilaisista nillityksistä ja pahanolonpurkauksista ei tullut juttujen pääaiheita.
Toisin on nyt. Nettimaailmaan sisään kasvaneet nuoret toimittajat uskovat usein, että somekeskusteluista löytyvät kansan enemmistön syvästi koetut tunnot. Mikä on helpompaa kuin plarata somepalstoja ja irrotella sieltä vänkiä aiheita artikkelien pohjaksi.
Sosiaalisen median käyttö lähteenä tuntuu oudolta. Hyvän toimittajan vastuulla on tarkistaa välitetyn tiedon todenmukaisuus. Se on entistä tärkeämpää, koska internetissä tulvivan tiedon ja epätiedon määrä ylittää moninkertaisesti lukijan kyvyn analysoida ja järjestää informaatiota. Journalistisen portinvartijan tehtävä on entistä vaativampi.
Hämmentävintä keskusteluissa alkaa olla se, että yhä useammat omalla nimellä kirjoittavat syyllistyvät törkeyksiin, joita ennen vanhaan pidettiin kunnianloukkauksina. Suomen laki antaa hyvät mahdollisuudet puuttua eri kansanryhmien loukkaamiseen, mutta henkilökohtaiset loukkaukset ovat kimurantimpi asia. Oikeusprosessit ovat pitkiä ja kalliita, eikä sikamaisten sanojen lausujan vetäminen oikeuteen ole helppo juttu.
Suomalaisessa keskustelukulttuurissa ollaan tultu menneiden vuosien ylivarovaisuudesta haiseviin oman pahan olon purkauksiin. Ylivarovaisuus ilmenee kuitenkin edelleen julkisen vallan ja jopa taiteen tekijöiden toimissa. Esimerkkinä tästä on suomalaisten toimijoiden pelko julkaista yhtä pilapiirrosta profeetta Muhammedista.
Toinen huvittava esimerkki on helsinkiläinen kesäteatteri, joka pelästyi muutaman rokotusvastaisen höyrypään yhteydenottoja. Uppo-Nallen rohkeusrokote oli liikaa rokotusvastaisille amatööritieteilijöille ja teatteri poisti rokotukset nallenäytelmästä.
Tämä osoittaa sen, miten paljon valtaa typeryyksien huutelijat voivat saada, jos taiteen tekijöillä ei ole mahdollisuuksia puolustaa omia tekemisiään.
Rokotusvastaiset ryhmät kun puolustelevat itsekästä ratkaisuaan olla ottamatta piikkiä sillä, etteivät luota annettaviin aineisiin. Ihme kyllä he luottavat Helsingin kaupunki-ilman sisältämiin aineisiin ja jatkavat hengittämistä.
Suomen sananvapaudella on pitkät ja kunniakkaat juuret. Suomalainen pappi Anders Chydenius istui kuningaskuntamme valtiopäivillä säätämässä Euroopan edistyksellisintä sanan- ja uskonnonvapauslakia. Sananvapautta meidän pitää puolustaa, mutta se merkitsee myös vastuun kantamista kanssaihmisistä ja kunnioitusta muita kohtaan.
Juha Ruusuvuori
Juha Ruusuvuori on romaanikirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka asuu Taalintehtaalla Turunmaan saaristossa. Hän on myös Suomen PENin johtokunnan jäsen ja Vainottujen kirjailijoiden komitean puheenjohtaja.
