Minuutti, kaksi, kolme. Hän puhui, minä kuuntelin. Hänellä oli paljon sanottavaa, paljon mielipiteitä. Mietin, saankohan puheenvuoron kohta. Aihe vaihtuu, mikään ei kuitenkaan muutu. Hän jatkaa puhumista. Päätän, että palaan asiaan, kun hän saa puhuttua.
Neljä, viisi, kuusi minuuttia. Kuulen korvissani vain hänen äänensä. Hän puhuu edelleen. Mietin mikä tekee hänen ajatuksistaan sellaisia, että ne voi sanoa ääneen. Hänen ajatuksiensa ääneen sanominen ei tunnu vaativan rohkeutta. Saanko minäkin sanoa ajatukseni kohta ääneen? Miksi koen, että joudun keräämään rohkeuteni ja miettimään tarkkaan, miten sanani valitsen?
Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän minuuttia. Hän puhuu edelleen. Mietin, mitä vastaisin, jos saisin vielä vuoron vastata. Mietin, miten hänellä voi olla niin paljon sanottavaa, mutta niin vähän kuunneltavaa. Mietin sitä kaikkea tietoa mitä olisin menettänyt, jos en olisi ikinä kuunnellut. En ole eri mieltä hänen kanssaan, silti en saa ääntä ulos itsestäni. Hän hiljenee. Hän katsoo minua, kuin haastaen.
Kymmenen. Päätän olla hiljaa. Hän jatkaa puhumista. Hän ei ole vielä valmis, en ole minäkään.
*
Miia Torvinen on 28-vuotias aloitteleva kirjoittaja. Tämä teksti on hänen ensimmäinen julkaisunsa.
