Venäläisen maanpakolaiskirjailija Maria Stepanovan romaanin Kadoksiin päähenkilö, tekijän itsensä näköinen kirjailija M., on jättänyt sotaa käyvän synnyinmaansa ja asuu B:n kaupungissa eli Berliinissä. Tarinassa M. tarkastelee suhdettaan sekä entiseen kotimaahansa, jota ei koskaan nimeä muuten kuin kutsumalla sitä pedoksi, että uuteen kotimaahansa, joka on hänelle samalla tuttu ja vieras.
Lisäksi hän pohtii kirjoittamisen mahdollisuuksia maanpaossa. Näiltä osin Stepanova käsittelee vastaavia teemoja, joita venäläiset emigrantit joutuivat pohtimaan jo 1800-luvulla tsaarin hirmuvallan aikana ja jälleen 1920-luvun lopulta lähtien Stalinin kaudella: miten kirjoittaa, kun yleisö, yhteisö ja jopa kieli ovat jääneet taakse?
Kadoksiin-teoksen lävistää kysymys siitä, kuinka kieli, joka nyt on valjastettu sodan palvelukseen ”erikoisoperaation” ja ”likvidoinnin” kaltaisine kiertoilmaisuineen, voi olla sama kieli, jolla on kirjoitettu niin paljon suurenmoista kirjallisuutta ja jota myös kirjailija M:n pitäisi käyttää työssään.
Romaanin alussa M. istuu junassa matkalla kirjailijavierailulle toiseen kaupunkiin. Matkan aikana selviää, että vaikka häntä yhä kutsutaan tilaisuuksiin, hän ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään.
Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 on tähän mennessä ajanut miljoona ihmistä pois Venäjältä. Stepanova on yksi heistä, ja kirjailija M:n kirjoittamisen päättyminen on ajoitettavissa sodan käynnistymisen ja maanpaon hetkeen. M:stä tuntuu, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa siinä maailmantilanteessa, ja mikä vielä tärkeämpää, ettei hän voi kirjoittaa tappajien kielellä.
Stepanova kertoo:
Kuten tiedämme, kirjailijakaan hän ei ollut viime aikoina ollut kuin nimellisesti: joko puhe kieltäytyi tottelemasta häntä tai hän itse kieltäytyi hallitsemasta kieltä. Tuskin oli kyse siitä, ettei pääasiassa viaton äidinkieli yhä tuntuisi raikkaalta: se vain oli siinä määrin suojaton, että kuka tahansa saattoi ripustaa siihen ällöttäviä kulkusia ja panna sen tanssimaan pillinsä mukaan pedon käytöstä matkien.
(Stepanova, Maria: Kadoksiin, 73, suom. Arja Pikkupeura.)
Kirjailija M. siis tietää, että kieli on periaatteessa viaton. Hän ei kuitenkaan kykene hallitsemaan sitä, kun hänen synnyinmaansa, joka elimellisesti yhdistyy kieleen, on ottanut sen sodan käyttöön. Kieli yhdistää häntä maahan niin vahvasti, että hän kokee itsekin olevansa syyllinen.
Kielen bastardisointi, sen vääristäminen päämääriin, joita kielen sisältöön ja sen sävyihin työkseen keskittyvien kirjailijoiden on mahdoton hyväksyä, on erityinen sananvapauden rajoittamisen muoto. Häpeä venäjäksi kirjoittamisesta on vaientanut viime vuosina kymmeniä venäläisiä kirjailijoita. Heidän reaktionsa on samankaltainen kuin ulkomailla lomailevilla venäläisillä, jotka muiden läheisyydessä hiljentävät ääntään tai vaikenevat, koska eivät halua kenenkään tietävän heidän olevan Venäjältä.
Tähän ristiriitaan on historiassa kokeiltu erilaisia ratkaisuja. Ivan Bunin, joka pakeni lokakuun vallankumousta Pariisiin vuonna 1920, kirjoitti loppuelämänsä venäjäksi, mutta vaali tsaarinaikaisen venäjän kirjoitusasua, jota bolševikit valtaan noustuaan muuttivat. Bunin säilytti viattomuutensa ja vanhan Venäjän elossa kielessään, ja jopa hänen hautakivessään Pariisin venäläisellä hautausmaalla on käytetty 1800-luvun ortografiaa.
Toisenlaiseen ratkaisuun päätyi nuorempaa polvea edustanut Vladimir Nabokov, joka karkasi perheensä mukana vallankumousta länteen vuonna 1919 ja päätyi lopulta Berliiniin. Nabokov kirjoitti varhaistuotantonsa romaanit venäjäksi, mutta hän jätti synnyinmaansa synnit lopullisesti taakseen vaihtaessaan 1940-luvulla kirjojensa kielen englanniksi ja muuttaessaan Yhdysvaltoihin. Nabokovilla oli jo lapsena ollut englantilainen hoitaja, ja hän oli opiskellut Cambridgen yliopistossa, joten hän osasi englantia lähes natiivin lailla. Tämä teki kielen vaihtamisen helpommaksi kuin monilla muilla.
Kadoksiin-teoksessa Stepanova esittää sananvapauden kolmannen tien nostalgisen kielen ja kielen vaihtamisen lisäksi. Romaanin lopulla kirjailija M. sattuu huomaamaan kiertävän sirkuksen ja menee uteliaisuuttaan vilkaisemaan sitä. Hän päätyy puheisiin sirkuksen johtajan kanssa. Johtaja on sokea, joten hänen kanssaan M. on olemassa vain kielessään. Tirehtööri ei muiden lailla kysy, mistä M. on kotoisin, vaan toteaa, että hän taitaa olla juutalainen. Tämä on valaistumisen hetki kertojalle. Hän löytää Euroopan venäjänkielisen maattoman juutalaisen identiteetin ja onnistuu siten etääntymään venäläisyydestään. Hänen kielensä ei ole enää tappajien kieltä vaan yksi ylikansallisen yhteisön kielistä. Globaali yhteenkuuluvuus on nationalismin yläpuolella ja vapauttaa kirjoittamaan taas venäjäksi.
Tässä pisteessä romaanin kirjailija M. ja sen kirjoittaja Stepanova yhdistyvät, sillä Kadoksiin on tuon vapautumisen suora seuraus.
*
Ville-Juhani Sutinen on monialainen kirjailija ja kääntäjä, jolta on ilmestynyt niin runoutta, tietokirjallisuutta kuin romaanejakin. Parhaillaan hän työstää kolonialismia käsittelevää Uusi maailma -romaanitrilogiaa, jonka avausosa Paratiisista ilmestyi vuonna 2024. Sutinen voitti vuonna 2022 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esseekokoelmallaan Vaivan arvoista.
