Puhumme samalla suulla, olemme yhtä mieltä, yhtä suurta kollektiivista ajatusta. ”Tietenkin näin, itsestään selvää, kuka näin ei ajattelisi?” Me vastaan he, ne sivistymättömät, jotka eivät tiedä tarpeeksi. Heitä täytyy opettaa, eivät tiedä paremmin. ”Huonosti koulutettuja, ei ole heidän syytään, etteivät he ymmärrä.”
Istun kahvipöydässä ja hymyilen. Pöydässä istumme me – he, minä, politiikka, uskonto ja isänmaa. Nyökkään oikeissa kohdissa, naurahdan kun tarve vaatii. Olen osa meitä, olen hyvien puolella. Ulkona ovat ne muut: Tallinnan risteilyillä, katsomassa Latelaa, vihaamassa ja pelkäämässä. Kannattamassa väärää joukkuetta, väärää puolta, väärää puoluetta, väärää ja väärin. Mutta meissä on tulevaisuus, meillä on vastuu sivistää.
Jo Tikkurilan kohdalla alkaa helpottaa, kupla ei yllä enää. Valahdan syvemmälle junan penkissä ja palaan itseeni. Puhun päässäni kahvipöydän keskustelut loppuun – en nyökkää, naurahdan kaikissa väärissä kohdissa. En sensuroi.
Olen taas kahvipöydässä hiljaa, kasvatan katkeruutta ja tietämättäni luovun. Luovun osasta itseäni, omasta suustani. Korvaan sanomatta jättämiäni sanoja uusilla katkeruuden aiheilla.
Avaan suuni, mutta mitään ei tule ulos. Joku toinen aloittaa, joku muu keskeyttää ja hetki on ohi. Olen hiljaa ja hymyilen.
Jos vapauttaisin sanani, mikä muuttuisi? Ehkä kaikki, mutta pelkään, ettei mikään. Käyttämättä jääneet sanani ovat kuivuneet, menettäneet kärkensä, käyneet käheäksi. Ne on huudeltu muiden suilla kurkut rahisten sanojen vääristymiseen saakka. Samasta suusta ulos tullessaan ne ovat muuttaneet muotoaan, tulleet rumemmiksi, muodostaneet hirviöitä. On keksittävä uudet sanat. Sanat, jotka sopivat vain minun suuhuni.
Toimiston kahvipöydässä rikon hiljaisuuden ja hymyilen.
*
Minna Vee on 35-vuotias pöytälaatikkoon testejä kirjoitteleva virkamies. Hän inspiroituu satunnaisesti kirjoittamaan jokapäiväistä havainnoistaan maailmassa.
