Puhuttava on vapaus

Puhuttava on vapaus

Marko Gylén

Minä saan sanoa. Saan puhua suuni puhtaaksi. Olen ylipäätään suhteellisen vapaa.

Mitä on vapaus pohjimmiltaan?

Kysymys herättää epäilykset. Tuskinpa vapaus on vapautta työstä ja luonnosta, tai toisaalta vapautta työhön ja luontoon. Eikä kovin paljon auta määritellä sitä autonomiaksi tai vapaaksi tahdoksi. Ainakaan vapaus ei ole kuluttamisen vapautta, mielivaltaista valinnanvapautta, vapautta toisten ihmisten huomioon ottamisesta. Silti näillä on jokin yhteys. Kaikki eivät voi edes haaveilla tällaisista vapauksista.

Kysyn toisin: missä kohtaan vapauteni?

Minulla on mahdollisuuksia toimia. Ne avautuvat. Seuraava hetki on saapumassa ja koen, että minä voin tehdä siinä jotakin. Minä voin. Mikään taho ei voi ohittaa itseäni, kertoa tai ohjelmoida etukäteen, miten toimin. Ei ole valmista perustetta tai mielekkyyttä. Jos olisi, toteuttaisin sen heti mekaanisesti – ehtimättä edes kokea ainoankaan mahdollisuuden avautumista. Mutta minähän koen ne. Minä olen, kuten kaikki, pohjimmiltani vapaa.

Kuten kaikki? Eikö tämä väite ole pöyristyttävän väheksyvä sorrettuja ja orjuutettuja kohtaan?

Heidän vuokseen on ajateltava paljon pidemmälle.

Olen pohjimmiltani vapaa. Mikään ei kerro, mitä pitäisi tehdä. Pitikö ostaa omenoita? Pitäisikö lähteä avustustyöntekijäksi katastrofialueille? Pitäisikö kirjoittaa vapaudesta? Missä oikein olen? Olen yksin, jätetty vapauteeni, heitetty maailmaan.

Joka hetki tulen väistämättä toimineeksi jotenkin. Pitää olla jokin mieli tehdä jotakin, ennen kuin sen voi tehdä. Mitään valmista lopullista mielekkyyttä ei kuitenkaan ole, vaan olen vapaa. Mahdotonta! Minua ahdistaa mahdoton vastuu seuraavan hetken mielekkyydestä. Minua pakottaa oma vapauteni.

Valmis mielekkyys puuttuu. Tämä puute kuitenkin imee etsimään mielekkyyttä. Ay, there’s the rub! Painostava puute kääntyykin mielekkyyden virraksi. Puute perustaa etsimisen, antaa etsimiselle pohjan, mielen. Yhtäkkiä on tärkeää tehtävää, perustehtävää: mielekkyyden etsimistä. Kaikki toiminta on alkujaankin tätä, perustavien kysymysten perustamaa. Kaikki oleva haastaa tähän pelkällä olemassaolollaan, koska kaikkialla aukeaa ammottava peruskysymys: miten oikein olisi oltava.

On vain toimittava äärimmäisen omaehtoisesti. On vain myönnettävä, että mielekkyyttä pitää etsiä. Edessä avautuu mahdollisuus, vapaus etsiä mielekkyyttä itse. Ajan kuluminen sinänsä ja olemassaolon paljas tosiasiallisuus on vetoa etsimisen vapauteen.

Mielekkyys on kuitenkin aina yhteisöllistä. Olemme aina jo esivanhemmilta periytyvillä taipaleilla, aina jossain seurassa. Tässä aukeavat kaikki mahdollisuudet ja haastavat tilanteet, joissa oma etsiminen voi tapahtua. Tiedän, missä mennään. Toiset ovat kertoneet, ovat rakentaneet maailman ja avanneet sen ovet.

Toisilta tulee myös haaste mielekkyyteen. Sen, mitä seuraavaksi teen, on oltava jotenkin mielekästä, perusteltua, oikeutettua vähintään itseänikin pettävin verukkein. Sen on oltava jollakin tavalla yleispätevästi ymmärrettävää, vaikka vain minä näkisin, mitä teen. Mielekkyyden haaste on haaste toisten keskellä, toisia kohti, toiseudessa. Toiset ovat mielekkyyteni. Ja vapauteni.

Etsimme yhdessä mieltä. Kaikki polut ovat etsimisen tallaamia. Kuljemme jonossa. Mutta joskus joku löytää paremman tien. Jokainen etsii lopulta itse, mutta aina toisille ehdottaakseen. Raivaamme yhteisön liikkumatilaa, tienoota. Juuri tässä kohdassa piilee oman eturyhmämme ja identiteettimme totalitarismin vaara, mutta myös yleisen oikeudenmukaisuuden sammumaton haaste.

Subjekti tai ryhmä ei voi (sartrelaisittain) itse valita ja lukita sitä, mikä on mielekästä. Vapauteni ei ole tätä. Voin vain etsiä mielekkyyttä toiseudessa, itse ainutkertaisena yhteisön mahdollisuutena, joka kokee itseään vedettävän kohti mielekkyyttä.

Se vapaus, joka on kaikkien vapauskäsitysten perustassa, on vapautta osallistua ainutkertaisesti jatkuvaan inhimillisen mielekkyyden etsintään.

Siksi toisten perusvapauden toteutumattomuus, osallistumisvapauden puute, ahdistaa minua maailman mielekkyyden puutteena. Siksi tuntui pöyristyttävältä sanoa kaikkien olevan vapaita. Toisten vapauden puutteen pitääkin ahdistaa. Vapauteni on vastuuni toisten vapaudesta. Sen pitää viedä minua kirjoittamaan tätä.

Jospa tästä olisi jotakin apua jollekin.

Yhteisöllistä mielekkyyttä etsitään ja muokataan erityisesti kielessä, kirjallisuudessa ja taiteessa. Kieli ei pohjimmiltaan viittaa todellisuuteen, vaan on keskeisin tapa raivata yhteisöllisiä ajatuskulkuja maailman tiheikössä. Yksinäisinkään sana ei ole mitään, jollei se ole jalanjälki. Kieli ja viestintä on yhteisöllistä toimintaa, liikkumatilojen avaamista toisille. Kirjallisuus ja taide taas on viestinnän haasteelliseen vapauteen pidättymistä – sitä, ettei vain seurata valmista reittiä ja tietä kuten arjessa yleensä, vaan nähdään koko tienoo ja kaikkien reittien tilaisuudet. Taiteessa taiteilija harjoittaa ja avaa muillekin yhteisöllisen mielekkyyden etsintää. Taiteen vapaus on tismalleen tätä.

Taiteen-, sanan- ja ilmaisunvapaus on perusvapautta, suorinta vapautta osallistua yhteisöllisen mielekkyyden etsintään. Muut poliittiset ja yhteiskunnalliset vapaudet pyrkivät takaamaan sananvapauden toteutumisen, ja antamaan omalle ja toisten etsinnälle mahdollisuuden kaikilla muillakin elämän ja toiminnan alueilla. Tässä mielessä sananvapaus on poliittisten vapauksien ydin.

Tämän kaiken sinä, hyvä lukijani, sanoit jo pelkällä oletetulla olemassaolollasi. Minä vain kirjoitin sanelun mukaan.

(Kirjoitusvirheet ja väärinymmärrykset ovat tietenkin omiani.)

Lähteitä

Gylén, Marko ”Mahdollisuus ja ei. Heideggerin, Nancyn ja Figalin painotuksia olemisen vapaudesta”, Tiede & edistys 2/2010, ss. 121–140.

Heidegger, Martin 1989. Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis). Gesamtausgabe 65. Herausgegeben von Friedrich-Wilhelm von Herrmann. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann.

Kierkegaard, Søren 1964. Ahdistus. Tanskankielinen alkuteos Begrebet Angest. Suomentaneet Eila ja Johan Weckroth. Jyväskylä : K.J. Gummerus Osakeyhtiö.
Nancy, Jean-Luc 1993. The Experience of Freedom. Translated by Bridget McDonald. Stanford, Calif.: Stanford University Press.

Sartre, Jean-Paul 1946. L’existentialisme est un humanisme. <http://www.danielmartin.eu/Textes/Existentialisme.htm>. Englanniksi Existentialism Is a Humanism. <http://www.marxists.org/reference/archive/sartre/works/exist/sartre.htm>

———

Marko Gylén on helsinkiläinen taiteen ja vapauden tutkija, filosofi ja kriitikko. Hän toimii mm. mustekala.info-verkkojulkaisussa ja Turun yliopiston Regulated Liberties -tutkimusprojektissa.

Johanna Sillanpää