Nenttien (ei-autistien) mielestä sananvapaus tuo mieleen lakikäsitteen. Mutta lain lisäksi on myös kulttuurisia rajoitteita siihen, mitä saa vapaasti sanoa, vaikkei sananvapauslakia rikkoisikaan. Autistina joudun tasapainoilemaan näiden normien, soveliaisuuden ja rehellisyyden välillä joka päivä. Vaikeuksia tuottavat eritoten normien ristiriidat, jotka jäävät nenteiltä usein huomaamatta. Tästä minulla on useita esimerkkejä, kiittämisestä small talkiin.
Kiittäminen on yllättävän monimutkaista. Sosiaalisen normin mukaan lahjan saajan on kiitettävä sen antajaa ja mielellään vielä kehuttava lahjaa sen nimeltä mainiten. Tämä toimiikin hyvin, jos lahja on vaikkapa kirja tai peli. On helppo kiitellä kuinka ”kirja vaikuttaa kiinnostavalta, luenkin tämän saman tien” tai ”peli vaikuttaa hauskalta, pelaankin sitä pikapuoliin”. Mutta jos lahjana on rahaa, asia käy mutkikkaammaksi. Voit sanoa ”kiitos kirjasta” tai ”kiitos pelistä”. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kavahtavat jos sanot ”kiitos rahasta”. Omituista.
Kiittämisessä on myös muita erikoisia puolia. On tavanomaista kiittää ruuasta, kun ateria on syöty. On odotettua kiittää ateriasta, kun joku on tarjonnut sen ravintolassa. Silti asia ei ole niin yksinkertainen, kuten eräs kauppareissu lapsena äitini kanssa osoitti. Sanottuani silloin: ”kiitos äiti, että ostat meille ruokaa”, keräsin ihmetteleviä katseita. Oli näköjään oikein kiittää ateriasta, kun se oli syöty tai tarjottu; mutta jostain syystä siitä kiittäminen ostettaessa ei ollutkaan niin sopivaa.
Kiitokseen vastaamisessakin on omat haasteensa. Vanha kunnon ”ole hyvä” toimii melkein tilanteessa kuin tilanteessa, mutta on kuin se olisi katoamassa puhekielestä; sitä kuulee nykyään harvemmin. Sitäkin käytettäessä on hyvä osata salamannopeasti analysoida tilanne. Se sopii lähinnä tilanteisiin, jossa toinen kiittää minua asiasta, joka hyödytti lähinnä häntä. Jos tilanne hyödytti molempia, kiitokseen on hyvä vastata kiitoksella. Esimerkiksi ryhmätyöstä kiitettäessä on outoa, jos vain toinen kiittää ja toinen vastaa ”ole hyvä”. Tämä antaa vaikutelman, että jälkimmäinen olisi tehnyt kaiken, eikä hänellä olisi mitään kiitettävääkään. Toisaalta jos on itse tehnyt toiselle palveluksen ja saa kiitoksen, on outoa vastata kiitokseen kiitoksella: kiitetäänkö tässä nyt kiitoksen sanomisesta vai itse asiasta?
”Eipä kestä” ja ”eihän tuo nyt mitään” ovat yleistymässä vastauksissa kiittelyyn, mutta niissäkin on omat ongelmansa. Mikäli avunanto on erityisen suurta, ne voivat luoda jopa koomisen vaikutelman, kun tekoa vähätellään niin paljon.
Osa sosiaalisten normien vaikeudesta on liittyy suomalaisen kulttuurin ristiriitaan rehellisyyden ja soveliaisuuden välillä. Tämä ongelma tulee esiin eritoten small talkin kanssa, jossa sekä kysymyksien että vastausten pitäisi kuin käsikirjoitusta seuraten olla tavanomaisia ja positiivisia. Niiden on silti oltava samaan aikaan rehellisiä. Kuitenkin rehelliset vastaukset voivat olla tavanomaisiinkin kysymyksiin sopimattomia. Jos kysytään: ”Mitä isällesi kuuluu?”, siihen ei oikein voi vastata ”se kuoli”, vaikka se totta olisikin. Toisaalta ei ole sopivaa myöskään alkaa keksiä tarinoita kuolleesta ihmisestä, vaikka positiiviset tarinat sopisivatkin small talkiin tyylilajiltaan paremmin.
Myös rehelliset vastaukset kysymyksiin kuten ”mitäs olet puuhaillut” tai ”mitä harrastat” tai ”mistäs olet tulossa” voivat poiketa kysyjän oletuksista ja olla sopimattomia small talkiin. ”Minne olet menossa” -kysymys on vielä hankalampi. Jos valehtelee soveliaan vastauksen, voi käydä niin, että kysyjä onkin tulossa valehdeltuun suuntaan ja vastaaja joutuu tekemään harhautuksen.
Myös kysymykset työstä voivat olla haastavia, etenkin jos on työtön tai sairaseläkkeellä. Small talkiin eivät kuulu negatiiviset asiat kuten terveyshistoria. Silti, jos kertoo, ettei ole töissä ja saa liikaa rohkaisua työntekoon, vastaaja voi joutua kertomaan terveydentilastaan enemmän kuin kysyjä haluaa tietää. Myös työn kohdalla valehteleminen johtaa myöhemmin vaikeuksiin, koska pitkäaikaisia valheita on vaikeita ylläpitää.
Olen tullut siihen tulokseen, että on parempi vain pyrkiä vastaamaan rehellisesti ja samanaikaisesti silti mahdollisimman soveliaasti tilanteeseen sopivalla tavalla. On silti parempi saada maine liian rehellisenä töksäyttelijänä kuin valehtelijana, joka vastaa kysymyksiin mitä sattuu. Vaikka Suomessa onkin sananvapaus, kulttuuriset normit ja säännöt rajoittavat vielä lisää, mitä sitä saakaan sanoa ääneen.
*
Elina Löfström on 34-vuotias järvenpääläinen. Hän on kirjoittanut autismista ja neurokirjosta useita artikkeleita, joita on julkaistu kirjoissa ja lehdissä. Artikkeleita on julkaistu myös kirjoissa ”Nepsyt erityistä elämää”, ”Esteille hyvästit!” ja ”Sanataidetta on pelissä”. ”Assi lääkärissä” -artikkeli julkaistiin lääkärilehdessä, ”Assi muuttaa” -artikkeli Autismilehdessä ja Asyn ( Suomen autisminkirjon yhdistyksen) sivuilla.
