Yksi suosikkinäkökulmistani sananvapauteen tulee John Miltonilta (1608-1674). Me kirjallisuuden parissa työskentelevät tunnemme Miltonin parhaiten hänen pitkästä eeppisestä runostaan Kadotettu paratiisi (Paradise Lost, 1667-1674), mutta hänen käsialaansa on myös pamfletti Areopagitica (1644), joka on ollut vähintään yhtä merkittävä teos kuin Kadotettu paratiisi. Areopagitica (joka on saanut nimensä Ateenan ulkopuolella sijainneesta antiikinaikaisesta tuomioistuimesta, Areopagista) on yksi modernin sananvapauden perustavista teksteistä; sen alaotsikko kuuluu For the Liberty of Unlicenced Printing. Esimerkiksi Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen lisäys – jossa muun muassa säädetään sanan- ja uskonnonvapaudesta – on saanut vahvasti vaikutteita Miltonilta.
Tekee mieli lainata kappale Areopagiticasta:
”Books are not absolutely dead things, but do contain a potency of life in them to be as active as that soul was whose progeny they are; nay they do preserve as in a vial the purest efficacy and extraction of that living intellect that bred them. I know they are as lively, and as vigorously productive, as those fabulous Dragons teeth; and being sewn up and down, may spring up armed men. And yet on the other hand, unless wariness be used, as good almost kill a Man as kill a good Book; who kills a man kills a reasonable creature, God’s Image; but he who destroys a good Book, kills reason itself.”
Mikä sitten tekee Areopagiticasta erityisen kiinnostavan juuri nykyisessä poliittisessa ilmastossa, jossa demokraattisen yhteiskunnan perustuksia horjutetaan ja niitä vastaan hyökätään joka puolelta? Kiinnostavuus ei johdu siitä, miten Milton ajaa sananvapauden asiaa sinänsä, vaan teos on kiinnostava siksi, että Milton pamflettinsa lopussa tekee täyskäännöksen: mikään siitä, minkä puolesta hän on puhunut – eli sananvapauden – ei voi koskea katolisia.
Tietenkin Areopagiticaa tulee lukea oman aikansa tuotteena. 1500-luku ja 1600-luvun alkupuoli olivat Euroopassa äärettömän turbulenttia aikaa. Uskonpuhdistus ja sitä seuranneet uskonsodat ja niiden kauheudet ovat sitä taustaa, mitä vasten Miltonin näkemystä katolisten ulossulkemisesta tulee tulkita. Haluan kuitenkin vetää yhden rinnastuksen omaan aikaamme, sillä myös me suljemme sananvapauden ulkopuolelle ilmiöitä ja poliittisia ryhmiä; jokaisella ajalla on omat sananvapauden rajansa. Useimpien maiden lainsäädäntöön kuuluu esimerkiksi kirjaukset kunnianloukkauksesta; siitä mitä voi ja saa sanoa tai kirjoittaa toisesta ihmisestä. Että tämäntyyppinen lainsäädäntö voi olla sananvapauden näkökulmasta ongelmallista, on yleisesti tunnettua. Asian ytimenä kuitenkin on, ettei sananvapaus ole mikään luonnonlaki vaan yhteinen sopimus.
Sananvapaus ei koskaan ole ollut absoluuttista eikä siitä koskaan sellaista tule. Sananvapauden rajat muuttuvat koko ajan ja ne heijastavat aikaa ja yhteiskuntaa. Kun me neuvottelemme, keskustelemme ja riitelemme siitä, mitä sananvapauden kuuluisi olla, otamme samalla tärkeillä tavoilla osaa yritykseen määritellä, millainen yhteiskunnan ylipäänsä kuuluisi olla. Demokraattinen ja avoin yhteiskunta edellyttää suvaitsevaa sananvapautta, totalitaarinen yhteiskunta tarvitsee sananvapauden ahtautta. Sen vuoksi keskustelu siitä, missä sananvapauden välttämättömät rajat menevät, on yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista keskusteluista.
***
Peter Mickwitz on runoilija ja esseisti.
